— Crangier.
Ja maalari, hän, olen unhottanut hänen nimensä hän, joka on maalannut uudet kirkonikkunat Reimsissä, hän oli kuullut sen ja kääntyi minuun sanoen:
— Niin, rakas ystävä. Mielipuolisuus kuvastaa hänen silmistään.
— Niin, kuiskasi Rumiéres päästämättä rannettani: Tämä Crangier on hullu. Voisin lyödä hänet kuoliaaksi.
Silloin sanoin minä — kuinka minä uskalsin, sitä en tiedä — mutta minä uskalsin sentään. Pelasin korttini ja sanoin:
— Minusta on hra Crangier paras kaikista.
— Paras… Robert puri huultaan, ja minä sanoin jälleen ja äänekkäämmin, kovasti, niin kovasti että se kuului seinästä seinään yli kaikkien äänien:
— Niin, epäilemättä hra Crangier minusta on paras.
He olivat kaikki kuulleet sen, ja oli kuin hetkiseksi olisi kaikki hiljentynyt ja kahdet- tai kolmetkymmenet kasvot kääntyivät minua kohden — minun lakkaamatta pyörittäessäni hattuani ja katsoessani kasvoista toisiin … oi, en tule koskaan unhottamaan niitä kasvoja. (Ja minä sanoin itsekseni: onnistuukohan sinulta sekin? Voitko tukehduttaa myös terveen järjen?)
Kunnes toistin jälleen kovalla äänellä: