Niin, niin sanoin. Nyt en leikkinyt. Tiesin, miksi toimin ja miksi olin toiminut. Nyt tiesin sen.
Pohjolan mies asetti kätensä pöydän syrjää vasten ja puhui nopeammin:
— Oli kysymys minuuteista. Niin, kahdeksan minuutin perästä nousi esirippu. Näinä minuutteina toimin niin varmasti kuin murhaaja, joka ei koskaan tule ilmi.
Pyörittelin sormiani ja asetuin hänen jalkojensa luo:
— Crangier, huusin jälleen: Crangier — ja minä huusin niin selvällä äänellä, kuin tahtoisin herättää ruumiin, enkä minä kääntänyt silmiäni hänen kasvoistaan.
— Crangier.
Hän ei liikahtanut.
Minä kumarruin ja nostin hänen kätensä ja pitelin niitä omieni välissä:
— Crangier.
Nyt, nyt…