— Kentiesi se niin onkin, vastasin minä katsellen itseäni peilistä.
Hän joi vielä.
— Kas niin, joutukaa nyt.
Hän laittautui valmiiksi. Yhä edelleen oli hänen silmissään sama loisto kuin ennenkin — oikea.
— Tulkaa sitte, sanoin.
— Hän nousi ja minä seurasin. Hän kulki suorana. Hän meni näyttämölle ja koetti kaidepuuta, johon hänen oli nojattava.
— Tuolla minä seison, sanoin osottaen paikalleni — viiden kyynärän päässä siitä missä hän seisoi.
— Kiitos, sanoi hän sennäköisenä kuin tahtoisi katseellaan mitata askeleet, jotka meitä erottivat.
— Kas niin, Crangier, sanoin ja sipaisin viimeisen kerran kädelläni hänen tukkaansa. Hän tarttui siihen omallaan, joka oli kylmä kuin rauta, ja hymyillen — oi, hänen hymynsä oli lienteä kuin lapsen — sanoi hän:
— Oi, mestari, minusta tuntui kuin kuolisin. —