Mutta, ja hän terhistyi jälleen: nyt voin minä.
Regissööri tuli kello kädessä.
— Esirippu voi nousta.
Crangier oli nojannut kaidepuuhunsa ja nyökännyt minua kohden — lyhyeen ja määrätysti. Oi, noin olin ennen nähnyt erään ihmisen nyökkäävän päätään, Emil Henryn, kun hän juoksi guillotinille.
Esirippu oli ylhäällä, ja samassa, sekunnilleen samalla kertaa nousi salista sekava levottomuus — joku ryki, joku yritti nauraa, mutta se ei päässyt ilmoille: he olivat nähneet Crangierin ja levottomuus oli asettunut.
— He ovat niitä, jotka ovat kuulleet, mitä sanoin skandinaavisesta käsityksestä, ajattelin.
Ja Crangier käveli ja hän puhui ja hän *oli*…
Hän oli Sangin poika, Elias.
Pohjolan mies pysähtyi ja hikipisarat helmeilivät hänen otsallaan ikäänkuin hänen juuri nyt olisi pitänyt saada toisen voimaton ruumis tottelemaan omaa tahtoaan ja sieluaan.
François Carville oli nojannut päänsä rumanialaisen olalle.