Äiti ei vastannut heti, sitten sanoi hän äärettömän hellästi:
— Fritz, kun kerran on tajunnut elämän tyhjyyden, niin se on täytettävä jollakin… yhdentekevä millä.
— Onko uhrauskin yhdentekevää?
— On — täydellisesti.
Isä ei vastannut.
Hänen vaeltava varjonsa näytti häipyvän pimeyteen.
— Tai — hän puhui rauhallisesti kuin se, joka tekee viimeisen kysymyksensä — tekeekö nyt sitten minun uhraavaisuuteni oikeastaan sinun elämäsi rikkaammaksi?
Ehkä hän silmänräpäyksen ajan odotti vastausta. Mutta isä pysyi vaiti ja pimeässä vavahtivat ehkä äidin kädet.
Korokkeeltansa sanoi hän taas:
— Ehkä eletään vain varjoelämää monilla aloilla, taiteessa, uhrauksessa, työssä, ystävyydessä, toiminnassa; mutta elämä on vain siinä — missä luonto on sen määrännyt olemaan.