Niityiltä kohosi sumu. Kaukana häämöitti metsä.
— Tine, sanoi äiti, täällä tahtoisin mielelläni kuolla. Ja nojaten valkeita pylväitä vasten ruusujen langetessa hänen hiuksilleen katseli hän lammikkoa, niittyä ja metsää.
— Minkä tähden on elämän kehys niin kaunis, sanoi hän. Ja väsyneenä vaipui hänen kaunis kätensä alas.
* * * * *
Aamulla saapui Tine viideltä.
Ensi työkseen hän lukitsi äidin huoneen oven. Hän kiersi avainta kaksi kertaa molemmissa ovissa — vaatekammionkin ovessa.
Sillä kolme vuotta sitten oli äiti syntymäpäivänään hiipinyt vaatekammion läpi ullakolle, ja äkkiä seisonut keskellä huvimajaa: — Herra Jumala, siinä on rouva, oli Tine sanonut: — ja yöpaitasillaan.
Mutta äiti oli nähnyt kaikki lahjansa, ennenkuin pöytä oli valmis.
Lapsia ei kukaan voinut pitää vuoteissa kuuden jälkeen.
— He tahtoivat nousta.