Lasten äänet kuuluivat pihasta…
Tinen palatessa istui äiti lukien vanhaa kirjaa.
Tine istuutui hiljaa hänen viereensä.
— Mitä luette? kysyi hän.
— Runoa, sanoi äiti.
Äiti käänsi kirjan lehteä, ja, kuin itsekseen lukien lausui hän runon uudelleen:
Omituista näin kerran unta: Erämaata ma kuljin. Ylt'ympäri hiekkaa pelkkää, ei muuta kuin paljasta hiekkaa. Mut silmäni säikkyvä näyn peljättävän näki silloin. Erämaan petojen loputon tuli saattue silloin esiin. Jalopeurat valkea-hampaat edell' astuivat; seurasi sitten suku tiikerin täplikästaljan ja pantterien. Arat astui lopuks raatoja rakastavaiset hyeenat saattueen päässä.
Oli ihmisten viettejä ne,
erämaata jotk' etsien astui.
Uni muotoa sitten muutti.
Kamaralla maan mahtavan seisoin
ma yksin.
Mut maapallo oli tuo maa.
Ja pimeys ainainen
maan kaiken vaippaansa kattoi —
mut pimeydessä
kohos risti niin suuri
kuin ois käsivarret sen valtavat
sylihinsä sulkeneet maan sekä taivaan.
Oli hiljaista.
Vain tuolloin tällöin
pisara putos ristiltä alas,
ja taas oli hiljaista kaikki
siks kuin putos pisara toinen,
ja kaikki taas mykistyi
siks kuin veripisara seuraava putos.
Oli vertasi se,
sa ristillä riippuva ihmiskunta.
Äiti sulki kirjan.