Nojaten päätänsä huvimajan seinää vastaan, hän tuijotti mykkänä ja valkeana kesäillan ihanuutta.
— Tine, sanoi hän äkkiä, ja Tine vavahti, sillä äiti oli sanonut hänen nimensä melkein kuin apua anova.
Mutta äiti jäi istumaan paikoilleen ja kuiskasi itsekseen muutamia sanoja, joita Tine ei ymmärtänyt:
"Ei ole mailmaa Veronan ulkopuolella", sanoi hän.
Ja hän vaikeni taas.
Hetken perästä hän sanoi:
— Tine, on aivan totta — jos joku voisi luoda katseen sieluuni, niinkuin ikkunanruudusta katsellaan huoneeseen, ei hän siellä löytäisi kaikkien tavaroiden seasta yhtäkään halua, ei ainoatakaan toivetta, ei unelman varjoa.
— Silloinhan olisi parempi kuolla.
— Kuolema, Tine, ei olekaan raskainta — — — on paljon raskaampaa joka päivä koettaa elää…
Hän jäi istumaan vaiti, pitäen käsiään ristissä polvien ympäri; ja kuten äsken liikkuivat hänen huulensa kuiskaten sanoja, joita Tine ei tuntenut: