Kun tee oli juotu ja "herra" oli lähtenyt ulos, tulivat parhaat hetket.
Silloin otettiin nuket esille. Ruokapöytä vedettiin niin pitkäksi kuin
olisi vieraita odotettu ja äiti ylvästeli pahvikoteloittensa keskellä.
Niihin hän oli piiloittanut nuket.
Nyt, nyt ne saivat tulla näkyville, sillä nyt oli isä ulkona.
Sadoittain niitä olikin. Muotilehdistä hän oli ne leikannut ja kiinnittänyt puupalikkoihin. Jokaisen taakse oli kirjoitettu nimi; kaikki järjestettiin pöydälle. Ja näytelmä alkoi äidin johdolla.
Toiset nuket pitivät vieraskutsuja, ja toiset menivät "kylään". Ne keskustelivat, kumarsivat ja niiasivat. Äidin posket hehkuivat kaikista ponnistuksista, hän järjesteli ja liikutteli nukkeja käsivarret pöydällä.
Lapsillakin oli omat nukkensa, samoin palvelijoilla. Mutta ne evät koskaan osanneet käyttäytyä äidin mielen mukaan, ja hän puhui kaikkien puolesta.
— Neitsyt Jespersen, neitsyt Jespersen, te unohdatte neiti
Löwenskjoldin.
"Neiti Löwenskjold" oli jäänyt paikalleen, vaikka hänen olisi pitänyt liikkua. Äidin mielestä ne eivät olleet nukkeja. Hänestä ne olivat ihmisiä. Ne puhuivat, liikkuivat ja lauloivat. Ne esittivät satoja näytelmiä. Joskus oltiin kylpylaitoksessa, toisen kerran taas Parisissa.
Me lapset katselimme kuin olisi koko maailma liikkunut hienona ja ylhäisenä tuossa pöydällä.
Kaikki palvelijat tulivat lopulta sisään. He ihailivat näitä näytelmiä. He eivät ymmärtäneet sanaakaan, mutta seisoivat siinä suorina, kädet esiliinojen alla. Nukkien surullisille kohtaloille he itkivät.
Mutta keskellä näytelmää hypähti äiti pystyyn, kaikki nuket syydettiin mullin mallin esiliinoihin ja koteloihin.