Hän osasi matkia joka ikistä, joka tuli taloon.
Mutta useimmin hän vietti hämärän hetket arkihuoneessa. Siellä hän lauloi. Toisinaan hän taas istui kädet helmassa korituolissa korokkeella.
Silloin hän puheli hiljaa hiljaisessa huoneessa.
Mieluimmin hän silloin kuvaili vanhuuttaan, kun hänellä olisi harmaat, oikein harmaat hiukset.
Silloin hän olisi köyhä leski, ja kaikki lapset olisivat aikaihmisiä.
Kauhean köyhä.
Illallispöydällä ei olisi muuta kuin voita ja juustoa vanhassa kristallikuvussa.
— Mutta voi olisi hyvää, sanoi hän.
Ja hän kertoili, kuinka pöytäliina olisi valkoinen ja kuinka lapset tulisivat työstään juomaan teetä hänen luokseen. Itse hän istuisi pöydän ääressä harmaana, hiljaisena, vanhana ja köyhänä. Sillä köyhyys kuvastui hänen mieleensä uneksivana huolettomuutena.
Muita "köyhiä" ei hän kai ollut nähnytkään kuin kylätien varrella asuvat mökkiläiset.