— Äiti, se on iso Mari, huutaa poika. Mutta samassa kuiskaa äiti
Marille:
— Anna Stellalle korvapuusti.
Ja Stella sai korvilleen Marin kämmenestä niin että pamahti.
Silloin uskoivat kaikki, että se oli kulkuri.
Tämän perästä tarjosi äiti Marille ryypyn, eikä siinä auttanut vastusteleminen, sillä nyt piti Marin näyttää olevansa oikea mies.
* * * * *
Valkea talo, valkea talo, riemuiten tulvivat luokseni muistosi — tulvivat ja keskittyvät yhden ympärille.
Kunpa voisin vain sanoista muodostaa katoamattoman kuvan — kuvan, joka olisi nuoruutta ja naurua, suloa ja surua, iloa kyynel silmäkulmassa, raskasmielisyyttä, joka hymyilee; avuttomia käsiä, jotka auttoivat muita hädässä, hentoja jäseniä, jotka lämpenivät auringonpaisteessa, mutta joita paleli kun aurinko laski.
Kuvan hänestä, joka rakasti elämää ja kuoli sen suruun.
Hän kuoli kuin ihana kukkanen, joka taitetaan.