Ei ruusu, eikä lilja.
Harvinainen hienokuituinen kukka, kärsivällisen puutarhurin hoidossa kehittynyt; moniväriset terälehdet, jotka loistavat päivän valkeudessa, mutta illan tultua sulkeutuvat arkoina…
Riemulaulu, jonka tuska tukahdutti… Muukalainen maan päällä, jota harvinaisena vieraana kuitenkin rakastettiin.
Valkea talo, lapsuuteni valkea talo — sellainen oli hän, sinun sielusi.
* * * * *
Mutta syksy loppui ja joulu läheni. Äiti ja koulumestarin Tine valvoivat myöhään, ja lapset saivat viskunoita, jotta menisivät ajoissa levolle.
Vanhat vaunut vierivät joka toinen päivä portaitten eteen, ja koko käytävä oli täynnä jalkapusseja. Äiti tarvitsi aina niin monta jalkapussia, kun hänen piti ajaa jonnekin. Eikä Sönderborgiin päässytkään yhtä helposti kuin Augustenborgiin, jonne pääsi oikotietä myöten. Sönderborgiin oli kaksi penikulmaa, oikea matka.
Mutta kotiin tullessaan äiti nauroi ja lörpötteli ja piilotti tavaroita. Lapset teljettiin makuuhuoneeseen, etteivät saisi mitään nähdä. He kuulivat vain rengin kulkevan edestakaisin, raahaten arkkuja. Ne tulivat Kööpenhaminasta. "Se" oli siis saapunut.
Suurella jännityksellä odotettiin aina, saapuisiko "Se" — kaikki isoisän lahjat. Elleivät ne tulleet, olivat joulupöydät tyhjinä. Eräänä vuonna oli paljon jäätä ja lunta, silloin eivät arkut tulleetkaan. Äiti lähetti sanan Sönderborgiin, äiti ajoi sinne itse, äiti antoi isän sähköttää — sähkölennätinlaitos oli silloin ensi vuotta käytännössä — mutta arkkuja ei saapunut.
Äiti itki ja oli neuvoton. Satoja kertoja hän tarkasteli tyhjän rahakukkaronsa sisällystä. Siinä oli reikiä, joiden kautta rahat vierivät taskuun. Viimein hän pani kuusenoksia joulupöydille, ja silloin ne eivät enää näyttäneet tyhjiltä.