— Lapsuus antaa pohjavärin koko elämälle, äiti. Muut värit vain heijastuvat siitä. Kun minä tahdoin saada elämältä jotakin, sain minä sinun taistelusi, sinun tuskasi. Yleisessä sekavuudessa merkitsi minulle onnea vain se, minkä tiesin sinut onnelliseksi saattavan: Rauha, rauha. Jo lapsena. Ja nuorukaisen syvin elämys, nainen, ei tullut minun silmäini eteen. Minähän niin rakastan elämää, äiti, minä tiedän kuinka väkevä on elämä ja hengin hiljaa rakkauden kukkaistuoksua, mutta parhainta on kuitenkin kaihoni — minä seison kerjäläisenä tiellä, kun tytöt astuvat ohitseni ulos kevääseen.
— Entä teoksesi, poikani, etkö ole elänyt mitään, minkä voisit ihmisille antaa?
— Olen antanut heille tuskistani; se on liikuttanut heitä — minulle se ei ole ollut mitään; minä tuhlasin siinä sydämeni saamatta mitään, iloa tuntematta — — —
Georg Hirschfeld.
YSTÄVÄLLE.
Long, long ago — long ago.
[Kauan, kauan sitte. — Suom.]
Lapsuuteni päivät, tahdon kutsua teidät takaisin. Suloiset ajat, jolloin en kateutta tuntenut, teitä tahdon muistella.
Äitini kevyet askeleet kaikukoot valoisissa huoneissa, ja ne, jotka nyt ovat harmaantuneet elämän taakan alla, hymyilkööt niinkuin hymyilee se, joka ei kohtaloaan tunne. Vainajat puhukoot hellällä äänellä, ja vanhat laulut soikoot muistojen kuorossa.
Mutta tulkoon kuuluville katkeriakin sanoja, raskaita sanoja, joita puhuu se, joka on tehnyt katkeran tilin raskaan elämän kanssa.