Lisbet! Lisbet!
Miten sievät on muotosi nuo.
Ah mulle lempeä silmäys suo,
Lisbet! Lisbet!
Miten sievät on muotosi nuo!
He lauloivat kaikki yhdessä, keskellä höyryä ja käryä, palvelustytöt, lapset ja Tine, mutta äiti oli jo ennättänyt arkihuoneeseen:
— Tine, Tine, huusi hän. Heitä jo tuo homma.
Hän oli vaipunut keinutuoliin, väsyneenä kaikesta tyhjästä touhustaan.
Kaikki ovet olivat selkoselällään, leivän käry tunkeusi sisään, vispilät olivat käynnissä ja uuninovet loksahtelivat.
— Tine kulta, tuo minulle kirjeeni, sanoi äiti.
Kirjeet tuotiin kirjoituspöydän laatikosta, kaikki äidin nuoruudenkirjeet, jotka hän oli saanut äidiltään, ystävättäriltään ja isältään. Kellastuneet, sirosti taitetut kirjeet, niiltä ajoilta, jolloin ei vielä kirjekuoria tunnettu, olivat nauhoilla sidotut pinkkoihin. Niiden välissä oli kuihtuneita orvokkeja.
Äiti rakasti niitä.
Ei hän niitä lukenut. Mutta jäi istumaan kirjeet helmassaan.
Ja hän kertoi.