Poika katseli häntä. Äidin kasvot olivat aivan valkeat.
Ihmeellisenä kaikui yksinäinen ääni vieraan vainajan vieressä.
Nyt iloita sa sielus suo, mi ennen vihas, suuttui! Näät kuolo, synnin palkka tuo, pelastajakses muuttui.
Vapisi povi sit' ennen, ovi nyt on se iloon taivaan. Kuin uni vain on kuolemain, ei vie se tuskaan, vaivaan.
Hetkisen oli kaikki äänetöntä. Sitten peitti vaimo kuolleen kasvot.
Poika ei voinut kuulla, sanoiko äiti edes "hyvästi."
Pitäjänvouti seurasi heitä pihan poikki. Hän avasi ja sulki veräjän.
Äiti ja poika tulivat tielle. Äiti ei puhunut mitään
— Äiti, sanoi poika, sinä olet kalpea.
— Tule nyt, sanoi äiti.