He istuivat kauan pöydässä. Pitäjänvoudin vaimo oli istuutunut oven suuhun. Hän oli ollut vaiti koko ajan.
Mutta äidin tehdessä lähtöä ja sanoessa hänelle hyvästi, huomasi hän vaimon koko ruumiin vapisevan.
Hän tuijotti maahan ja yrittäessään puhua, ei hän saanut sanoja suustaan …
— Oli niin monenmoista, sanoi hän… mutta hän olisi tahtonut pyytää, että rouva laulaisi vähän… Tahtoisiko rouva laulaa vähän ruumiin ääressä.
Äiti ei vastannut mitään.
Hän riisui vain hiljaa päällysvaatteet yltään taas, ja he menivät sisään kaikki neljä — keittiön ja, välikamarin läpi, sisään kellertävään valoon.
Ukko toi suuren virsikirjan.
Mutta äiti lauloi, katsomatta kuollutta poikaa:
Kun kuolemaani aattelen, mi koittava on kerran, ma linnun lailla iloitsen, kun paistaa päivä Herran. Ah päivä tuo, mi levon suo jäljestä taiston hurjan. Ma riemuiten luo Jeesuksen käyn mailta elon kurjan.
Vanhemmat eivät liikahtaneet. Äiti yksin lauloi.