— Äidin varjo on vielä vaiti. Sitten kaikuvat — mutta heikommin — harpuntapaiset säveleet.
Tell me the tales,
that to me were so dear
long, long ago
long, long ago.
– – – –
Lapsuuteni päivät, teidät tahdon kutsua takaisin — suloiset viattomat ajat, jolloin sydän ei kärsinyt. Herttaiset päivät, jolloin kyyneleet eivät olleet katkeria.
Lapsuuteni päivät, jolloin äiti eli.
Muistan päivän, jolloin olimme poimimassa karhunmarjoja. — Äiti, me lapset ja koulun Tine.
Löysimme paljon marjoja ja köynnökset olivat niin kauniit.
Alas ojiin ja pitkin aitoja me juoksimme.
Me lapset takerruimme köynnöksiin ja huusimme. Kasvomme olimme tahranneet, niin että muistutimme Lauri sepän vekaroita.
- Katsoppas tuota poikaa, katso poikaa, huusi äiti.
Mutta Tine oli saanut käsiinsä pitkän köynnöksen täynnä punaisen hohtavia marjoja. Äkkiä kiersi hän sen äidin hartioiden ympäri.