Äiti korottaa ääntänsä, lyö hiukan voimakkaammin herkkiä koskettimia ja laulaa taas:
Maa on niin kaunis kirkas Luojan taivas, ihana sielujen toiviotie.
Hiukan pimeän arkoina kaikuvat äidin johdolla lasten äänet yhä hämärtyvässä huoneessa.
Maailman kautta kuljemme laulain.
Taivasta kohden matka vie.
Keittiössä istuvat palvelustytöt vielä äänettöminä palavan kynttilän ympärillä.
Miehevä Mari kuivaa kyyneleen karkealla kädellään.
— Tuota laulua tahtoo rouva kuulla kuollessaan.
Kaikki on ääneti. Suuri seinäkello vain puhelee.
Silloin kuuluu pieni poika hiljaa sanovan nurkastaan:
— Äiti, laula vielä kerran se laulu, jota en ymmärrä.