— Hannan luudat ovat joka paikassa, sanoi äiti.
Luudat olivat unohtuneet.
Hanna itse oli lyyhistynyt arkihuoneen kirjakaapin viereen ja vaikeroi:
— Olen pyytänyt Marin panemaan kahvipannun tulelle, sanoi hän.
— Sehän hyvä, vastasi äiti.
— Eikö rouvakin ottaisi kuppia? vaikeroi Hanna.
— Kiitos vaan, kun sitä kerran on, sanoi äiti.
Rouvan apulainen istui ikkunan vieressä korko-ompelua nypiskellen. Hän oli pitkä, haluton olento, joka alinomaa oli jostakin loukkaantunut, jotta olisi syytä laiskotella…
Äiti katseli häntä äärimmilleen ärtyneenä, ja kysyi joka ikinen päivä, eikö häntä haluttanut lähteä vaunuilla Sönderborgiin.
— Jumala, sitten hän ainakin sen ajan on näkyvistäni.