Kaidepuut olivat hontelot, eikä niitä koskaan korjattu.
Mutta puutarhaan vievä ovi lukittiin varhain, sen taakse pantiin luukut, ja viheriät uutimet ripustettiin valkeiden uudinten päälle, jotta huone tuntuisi rauhalliselta. Sillä rouva ei pitänyt puutarhasta eikä suuresta puistokäytävästä, kun aurinko, loistava kesäaurinko ei enää paistanut.
— Herra tiesi, miltä vihannestarha nyt näyttää, sanoi hän äkkiä koulumestarin Tinelle, istuessaan iltapäivällä kahvipöydässä.
Yhdeksään kuukauteen vuodessa ei hän astunut jalallaan vihannestarhaan.
Se oli kaukana poppelikäytävän ja ajoportin takana.
Lapsetkaan eivät saaneet juosta sinne, jotteivät jalat kastuisi. Mutta kerran syyssateiden ollessa pahimmillaan, kun koko pihamaa oli rapakkona, tahtoi rouva nähdä vihannestarhan.
Miehevän-Marin puukengät jalassa ja hameenhelmat nostettuina kulki hän pihan poikki.
Palvelustytöt kokoontuivat kaikki portaille häntä katsomaan.
— Lapsikullat, lapsikullat, huusi hän; eikä hän päässyt montakaan askelta liikkumaan, ennenkuin puukengät juuttuivat rapakkoon.
Kotiin tullessaan täytyi hänen saada lämpimiä leivoksia virkistyäkseen.