— Tine kulta, sanoi hän koulumestarin tyttärelle, miksi eivät kaikki ihmiset pysy sisällä talvella.
Lapset leikkivät matolla. Se oli punainen ja harmaa ja siinä oli monta suurta ruutua. Ruudut olivat kuningaskuntia, joita lapset hallitsivat ja joista he taistelivat. He riitelivät ja kyyneleet vuotivat. Kuningaskunnat he linnoittivat huonekaluilla. Koko arkihuone oli kuin hävityksen partaalla oleva Babylon.
— Näkyvätpä lapset jaksavan telmiä, sanoi äiti palvelustytölle (itse hän heitä siihen kiihoitti):
— Kas vaan, Stellan mamelukit taas putoovat. Ne eivät olleet milloinkaan kunnossa. Joko ne rypistyivät tai putosivat kuningaskuntien sodassa.
Ikkunoiden ulkopuolella lepäsi lumi. Vouti, renki ja karjakko askartelivat kukin omissa hommissaan. Hitaasti ja mietiskelevinä he kulkivat tallin ja navetan väliä.
Kun navetan ovea avattiin, kuului lehmien ammunta.
— Äiti, sanoi Stella, nyt ammuu Villiamin lehmä.
Sattuipa joskus — herran ollessa kotoa poissa — että rouva pyysi karjakkoa laskemaan lehmät valkealle pihamaalle "hetkiseksi vain". Ja siinä ne sitten juoksentelivat kaikki neljätoista, punaiset, valkoiset ja täplikkäät, edes takaisin valkealla lumella, lasten kirkuessa.
— Portti kiinni, portti kiinni, huusi äiti. Hänen naurunsa kaikui ylinnä portailta.
Mutta hitto vie täplikkään.