Ajatus, joka minua sitävastoin edelleen huolestutti, oli se uhkavaara, johon yrityksen tulevat osanottajat joutuisivat, jos se epäonnistuisi. Neuvoteltuani emissarioiden kanssa kirjoitin siitä kirjeen lähetystöneuvos Weberille. Kirjeen konsepti, päivätty 16:ntena tammikuuta, on minulla vielä tallella. Sen tarkoituksena oli, että Weber koettaisi hankkia vakuuden siitä, että Saksan hallitus, siinä tapauksessa, että Suomen irroittamista Venäjän valtakunnasta ei saataisi aikaan meidän pyrkimystemme tuloksena, valvoisi Suomen etuja rauhanteossa Venäjän kanssa ja m.m. pitäisi huolta täydellisen amnestian vaatimisesta kaikille suomalaisille, jotka olivat ottaneet osaa itsenäisyysliikkeeseen. Lähemmin ajateltuani en kuitenkaan kirjettä lähettänyt, sitä kun olisi voitu pitää pelkuruuden osoituksena. Meidän täytyi antautua tappiovaaraan taisteluun menevän sotilaan tavoin.

Tammikuun kuluttua matkustivat ylioppilasemissariot toinen toisensa jälkeen takaisin Suomeen. He olivat Ruotsissa oleskellessaan käyneet useiden vaikutusvaltaisten henkilöiden luona ja varmaan voimakkaasti vaikuttaneet sen suotuisan mielialan syntymiseen, joka oli meidän yrityksellemme niin tähdellinen. Mutta he olivat samalla myöskin saattaneet todeta, että meidän ainakaan nyt ei ollut odottaminen aktiivista apua ruotsalaisten taholta. He palasivat kotimaahan entistäänkin varmemmassa vakaumuksessa siitä, että Saksa oli meidän ainoa menestyksen tukemme.

Alkuperäinen tarkoitus oli ollut, että emissariot odottaisivat
Berliinistä saapuvaa vastausta. Mutta päivä toisensa jälkeen kului
tuomatta mitään tietoa. Mikä oli siihen syynä? Minä matkustin jälleen
Berliiniin.

Tapasin Wetterhoffin peräti levottomana. Jo se seikka, että tähän saakka ei ollut onnistuttu hankkimaan »sotakassaa», jota niin välttämättömästi tarvitsimme työhömme, saattoi hänet mitä kiusallisimpaan asemaan — samoin kuin muuten meidätkin Tukholmassa. Kotimaasta ei saatu lainkaan rahaa, ja Jonas Castrénin rohkea suunnitelma, että otettaisiin Saksasta suuri laina vakuutena sodan alussa takavarikoidut Suomen Pankin saatavat saksalaisista pankeista, oli epäonnistunut. Vielä vaikeammaksi kävi hänen asemansa sen johdosta, ettei hän yhäkään saattanut esittää mitään valtuutta toimia Helsingin-järjestön nimessä. Minä päätin silloin ratkaista sen puolen asiaa. Menin Saksan yleisesikuntaan kuulustelemaan millä kannalla asiamme oli, ja kun minulta siellä kysyttiin, ketä oli pidettävä Suomen vapausliikkeen edustajana Saksassa, vastasin lyhyesti ja päättävästi: »Staatsanwalt Friedrich Wetterhoff.» Nojauduin siinä Tukholmassa olevien emissarioiden kanssa tehtyyn sopimukseen. Sanokoot sitten Helsingissä mitä hyvänsä. En ole koskaan katunut tätä tekoani.

Prof. Sundwall sanoo kirjassaan »Kring Jägarbataljonen» (siv. 22): »Tämä valtuutus muutti Wetterhoffin aseman, ja Berliinin-komitean tehtävä oli täytetty.» Tosiaankin näyttää tämä meidän järjestömme yhtenäisyyden todiste tehokkaasti vaikuttaneen asian suotuisaan ratkaisuun. Kun muutamien päivien kuluttua palasin Tukholmaan, saatoin ilmoittaa levottomina odottaville ystävilleni, että anomukseemme kaikesta päättäen tultaisiin suostumaan.

Kuitenkaan emme vielä tunteneet itseämme varmoiksi tuloksesta. Tiesimmehän, kuinka monet erilaiset poliittiset vaikutukset saattaisivat tulla väliin ja viime hetkessä tehdä suunnitelmamme tyhjäksi. Jännityksellä kuuntelimme myöskin niitä tietoja Suomessa vallitsevasta asemasta, joita tuon tuostakin saimme matkustajilta. Asemaa kuvaa sangen hyvin kaksi sähkösanomatyyliin kirjoitettua kirjettä, jotka tähän aikaan lähetin Aino Malmbergille:

»Suomessa — kirjoitin tammikuun 18 p:nä — on mieliala jälleen vanhempien keskuudessa laimea. Reuter ja Kihlman matkustavat täältä Amerikkaan Englannin kautta. Kagaalista riippumatta toimii nuorten järjestö yksissä neuvoin minun kanssani. Vilkas yhteys Berliinin kanssa, jossa vakavasti suunnitellaan saksalaista maihinnousua Suomeen heti kun sota-asema sen sallii. Nuorten lähetystö toiminut innokkaasti vaikuttaakseen Ruotsin mielialaan. Välikysymystä odotetaan valtiopäivillä. Sotakieltotavaran kauttakuljetuskielto ajettu läpi vastoin Wallenbergin toivomusta. — — — Pietarissa masentuneisuutta. Nikun sanotaan olevan taipuvaisen erikoisrauhaan. Saksassa ovat määräävät piirit jyrkästi sitä vastaan.»

Kaksi päivää myöhemmin kirjoitin:

»Witten käynti Berliinissä on dementiasta huolimatta tosiasia. Hänen erikoisrauhatarjoukseensa vastattiin, että Saksalla ei ollut lainkaan aikomusta tehdä erikoisrauhaa. Hän kysyi silloin, eikö Saksa tahtoisi kääntyä Venäjän puoleen, kun katsoi ajan tulleen. Vastaus oli, että Venäjän asia oli kääntyä Saksan puoleen. Lähempiä tietoja Suomesta R:n kautta. Merkillepantava, että kagaali on jonkunverran levoton nuorten puuhista. Toiset kehoittavat siitä luopumaan, toiset, kuten Törngren ja Reuter, asettuvat passiiviselle kannalle.»

Tammikuun 27 p:nä saapui vihdoin Wetterhoffilta sähkösanoma ilmoittaen, että sotilasoppikurssi oli päätetty toimeenpanna. Helmikuun 1 p:nä soitti majuri von Aweyden minulle pyytäen heti tulemaan lähetystöön. Hänellä oli näet tärkeää ilmoitettavaa minulle Hän otti minut vastaan juhlallisen näköisenä, pyysi istumaan ja otti sitten esiin pöytälaatikostaan virallisen asiapaperin ja alkoi lukea sitä hitaasti ja erikoisella äänenpainolla. Asiapaperi oli pöytäkirja, joka oli laadittu tammikuun 26 p:nä Berliinissä pidetyssä kokouksessa, johon olivat osaaottaneet lähetystösihteeri Weber ulkoministeriön edustajana, everstiluutnantti von Zimmermann yleisesikunnan puolesta ja kolme sotaministeriön edustajaa sekä varatuomari Wetterhoff. — »Oletteko tyytyväinen nyt?» kysyi hän hymyillen lopetettuaan lukemisen. »Gewiss, Herr Major», vastasin minä puolestani ja pyysin saada ottaa jäljennöksen tästä meille tärkeästä asiakirjasta. Sitä ei von Aweyden voinut myöntää, mutta hän suostui sentään siihen, että sain kirjoittaa referaatin hänen sanelunsa mukaan. Tärkeimmät kohdat sain itse lukea läpi. Laadin sitten muistiinpanojeni nojalla laajan selonteon, joka jokseenkin täydellisesti, osittain sanasta sanaan ilmaisi asiakirjan sisällyksen.