Sodan ensi aikoina luulivat monet, että aktivistinen virtaus oli paljoa laajemmalle levinnyt Ruotsissa kuin todella oli laita. Saksan ministeri von Reichenau oli yksi niitä, kuten jo olen maininnut. Niinpä heräsi myöskin Suomessa aluksi erinäisiä toiveita Ruotsin avun mahdollisuudesta. Jo lokakuussa 1914 olivat muutamat Ruotsissa oleskelevat suomalaiset ylioppilaat yksityisesti kuulustelleet, kävisikö Ruotsissa toimeenpaneminen sotilasoppikursseja meikäläisiä varten. Sittemmin ryhdyttiin tässä tarkoituksessa neuvotteluihin, mutta ne eivät johtaneet mihinkään tulokseen. Useat ruotsalaiset upseerit osoittivat suurta harrastusta asiaan, mutta, viranomaiset asettuivat torjuvalle kannalle, koskahan sellaiset kurssit vieraan, sotaakäyvän valtakunnan alamaisille voitaisiin selittää puolueettomuuden rikkomiseksi.
Helsingissä ei kuitenkaan tahdottu luopua kaikista toiveista mitä Ruotsin apuun tulee. Vaikkakaan emme saisi suoranaista apua, oli tärkeää vaikuttaa Ruotsin yleiseen mielialaan, jotta Ruotsi ei ainakaan asettaisi esteitä pyrkimystemme tielle. Täytyihän yhteytemme Saksan kanssa kokonaan käydä Ruotsin kautta. Ylioppilaskomitea lähetti senvuoksi joulukuun lopulla kahdeksan lähettiä Ruotsiin tekemään selkoa vaikutusvaltaisille henkilöille Suomen oloista ja yliopistonuorison asenteesta. Lähetit olivat: Ragnar Numelin, Pehr H. Norrmén, Henrik Zilliacus, Runar Appelberg, Rolf Pipping, Yrjö Somersalo, V.E. Tiiri ja Yrjö O. Ruuth. Kolmesta ensinmainitusta tuli sittemmin uskollisia ja erinomaisen arvokkaita avustajiani Tukholman-propagandatoiminnassa. Tavattoman lahjakas ja kerta omaksumaansa asiaan hehkuvasti innostunut Runar Appelberg oli myöskin johtavana ja koossapitävänä voimana maanmiestemme keskuudessa Lockstedtissa. Traagillinen kohtalo ei suonut hänen nähdä sitä päivää, jolloin kangastava päämäärä vihdoin saavutettiin.
Lähettien tehtävänä oli myöskin vakuuttaa Saksan Tukholmassa oleville edustajille, että ylioppilaat yksimielisesti kannattivat aikaisemmin tehtyä anomusta sotilasoppikurssin toimeenpanosta Saksassa. Heidän saapumisensa Tukholmaan oli minulle suurena apuna ja lohdutuksena vaikeassa asemassani. Erikoisen suurta tyydytystä tunsin havaitessani, että heidän joukossaan oli ei ainoastaan ruotsinmielisten, vaan myöskin »vanha»- ja »nuorsuomalaisten» edustaja. Uusi aktivismi astui siis vanhan jälkiä siinäkin, ettei se välittänyt kieli- ja puolue-erosta. Se, että lähettien joukossa ei ollut ketään sosialidemokraattia, ei ollut mikään kumma, kun lähetyskuntaan kuului vain nuorta yliopistoväkeä. Sosialistejahan yliopistossamme ei ollut monta. Myöhemmin saisimme kyllä sosialistiset työmiehet mukaamme, niin toivoimme, ja se toivo toteutuikin.
Muutenkin totesin täydellisen periaatteellisen yhtäpitävyyden näiden nuorten poliitikkojen mielipiteiden ja sen käsityksen välillä, jota me vanhat olimme edustaneet. Ennen kaikkea koski tämä päämäärää, joka oli Suomen täydellinen riippumattomuus eikä vain »laillisuuden palauttaminen». Edelleen keinoja: Suomen oli vapautettava itsensä omalla asevoimalla liittymällä Venäjän vihollisiin. Niinkuin entinen aktivismi oli saanut apua Venäjän silloiselta viholliselta Japanilta, oli Saksa nyt meidän luonnollinen liittolaisemme. Mutta kuinka äärettömän paljoa suuremmat olivatkaan menestyksen toiveet nyt, kun Venäjän vihollisena ei ollut kaukaisessa idässä oleva valtakunta, vaan Venäjän lähin naapuri lännessä, valtakunta, jonka väestön kanssa me vanhastaan olimme likeisissä aineellisissa ja henkisissä kosketuksissa! Ratkaisevat taistelut tapahtuivat nyt ihan meidän ulottuvillamme ja saattoivat milloin tahansa välittömästi koskea Suomea.
Vain yhdessä kohden oli taktiikka nyt periaatteellisesti toinen: uusi aktivismi ei nojautunut liittoon Venäjän vallankumouksellisten puolueiden kanssa. Me entiset aktivistit olimme riittävästi saaneet kokea, kuinka epäluotettavia sellaiset liittolaiset ovat. Ja saman kokemuksen sai Suomi sittemmin kokea valtiona vallankumouksen jälkeen 1917. Sitävastoin olivat valtakunnan ei-venäläiset kansallisuudet nyt niinkuin silloinkin meidän luonnollisia liittolaisiamme siinä tapauksessa, että nekin pyrkivät itsenäisyyteen.
Mutta mitä ajatteli nykyinen vanhempi miespolvi Suomessa kaikista näistä kysymyksistä? Jos olin kuvitellut, että nuorten oli onnistunut voittaa vanhempien epäröinti, heräsin nyt siitä harhaluulosta. Maanmiestemme lojaalisuus oli tosin, kuten kreivi Mannerheim oli minulle puolitoista kuukautta sitten kirjoittanut, pantu »kovalle koetukselle», mutta se oli tähän saakka ylimalkaan koetuksen kestänyt. Ja missä se tosiaan oli alkanut horjua, ei sen tilalle vielä ollut tullut sitä terveellistä epätoivoa, joka kehoittaa toimintaan. »Vanhojen» tunnettu psyke ei nytkään ollut vaikuttamatta. Lyhyesti, tässä varhaisessa vaiheessa ei ylioppilaiden yritys voinut saada useidenkaan vanhempien poliitikkojen hyväksymistä ja kannatusta. Yrityksen alkuunpanijoita pidettiin monella taholla hourupäinä ja kohdeltiin sen mukaan.
No, me ryhdymme peliin kuitenkin. Entiset aktivistit, useat Suomen hajoitetun sotaväen upseerit, muutamat kagaalin jäsenet ja jotkut muut samanmieliset, ajattelivat samoin kuin mekin. Olihan kotimaassa jo alku järjestöön, jota olojen oma pakko yhtämittaa vahvistaisi. Kun vain voisimme osoittaa saavuttaneemme jonkunmoisen alkumenestyksen, saisimme kyllä »vanhat» vähitellen mukaan. Ja jos tunsimme maalaisväestön oikein, ymmärsi se nuorten uskaliaisuutta paremmin kuin vanhojen johtajien viisautta. Tulos osoitti, että emme olleet erehtyneet.
* * * * *
Edessämme olevat vaikeudet olivat kuitenkin sangen suuret. Yksi niitä oli häilyvä suhteemme Wetterhoffiin. Sen selvittämiseksi ja saadakseni selon siitä, millä kannalla neuvottelut sotilasoppikurssista olivat, matkustin tammikuun alussa Berliiniin. Ilokseni saatoin siellä todeta, että asia oli hyvällä tolalla ja että Wetterhoff tosiaan oli hoitanut sitä sangen taitavasti. Ei voinut enää olla epäilyäkään, etteikö hän juuri nyt ollut mies paikallaan. Hän oli sanalla sanoen välttämätön. Mutta niin ollen täytyi hänen myöskin saada järjestömme tukea suhteessaan saksalaisiin. Niinpä päätin heittää sikseen kaiken epäröinnin, jota olin tuntenut ja osittain vieläkin tunsin mitä hänen persoonaansa tulee.
Tukholmaan palattuani ehdotin senvuoksi ylioppilasemissarioille, että Wetterhoff tunnustettaisiin Helsingin-komitean asiamieheksi Berliinissä. Pari heistä oli tosin kuullut joitakin epäedullisia huhuja hänestä, mutta he luottivat kuitenkin vakuutukseeni, että tehtävää Berliinissä hoidettiin erinomaisesti ja että kaikki muut näkökannat täytyi työntää syrjään sen tosiasian tieltä. Sittemmin sain kuulla useiltakin tahoilta, että Helsingissä oli suorastaan säikähdetty, kun Wetterhoff ilmoitettiin meidän luottamusmieheksemme. Minulle lähetettiin vakavia varoituksia, joissa joskus oli miltei hätähuudon sävy. Mutta ne minun täytyi ottaa vastaan tyynesti.