Kreivi Mannerheim ja hänen herttainen kreivittärensä osoittivat minulle edelleenkin mitä suurinta ystävällisyyttä. Muutkin perheet, jotka sukulaisuussuhteiden kautta olivat Suomeen kiintyneet, ottivat minut ystävällisesti vastaan, muiden muassa Palmen, Fahlbeckin, Mollin, Lagervallin ja von Hedenbergin perheet. Tapasin niissä lämmintä myötätuntoa pyrintöjäni kohtaan, joista he kuitenkaan tähän aikaan eivät voineet saada lähempiä tietoja. Sitoihan ankara vaitiolovelvollisuus kieleni.
Saksan lähetystön kanssa olin tietenkin alusta alkaen läheisessä yhteydessä. Siellä oli juuri tähän aikaan vaihdettu päällikköä, kun näet ministeri von Reichenau tammikuussa 1915 oli kutsuttu takaisin. Syynä siihen lienee ollut se, että hän oli antanut hallitukselleen sen käsityksen, että Ruotsi ennen pitkää yhtyisi sotaan Saksan liittolaisena. Kun tämä ennustus ei toteutunut, joutui sympaattinen, mutta hiukan herkkäuskoinen diplomaatti epäsuosioon. Hänen seuraajansa, paroni von Lucius, joka ennen sotaa oli ollut lähetystöneuvoksena Pietarissa, noudatti aivan toista politiikkaa. Hän piti sangen vähän luultavana, melkeinpä mahdottomana, että Ruotsissa laajoissa piireissä vallitseva saksalaisystävällinen mieliala voisi saada maan hallituksen luopumaan puolueettomuuskannastaan. Tämä skeptillisyys teki hänet erittäin epäsuosituksi Ruotsin aktivistien piirissä. Arveluttavampaa oli meidän kannaltamme, että von Lucius oli sen ajatuksen innokas kannattaja, että Saksan pitäisi tehdä erikoisrauha Venäjän kanssa ensi tilassa. Sillä luonnollinen seuraus siitä oli, ettei hän ollut erikoisen innostunut Saksan sekaantumiseen Suomen asioihin, ja hän suorastaan vastusti aseellista, yhteistoimintaa meidän kanssamme. Tämä tuotti meille sekä nyt että sittemmin paljon huolta, varsinkin kun tiesimme, että hän aktiivisen liikkeen vastustajilta, pääasiassa liikemiehiltä, Suomesta saamiensa tietojen nojalla Berliiniin lähettämissään raporteissa kuvasi asemaa ja mielialaa maassamme tavalla, joka oli meidän esityksillemme arveluttavaksi haitaksi. On kuitenkin myönnettävä, että von Lucius myöhemmin oppi paremmin ymmärtämään ja arvostelemaan meidän pyrintöjämme.
Ministeri von Luciuksen kanssa olin alussa suoranaisissa kosketuksissa vain vähän. Se Saksan lähetystön jäsen, jonka kanssa silloin olin eniten tekemisissä, oli meriattasea von Fischer-Lossainen, jonka kanssa myöskin Jonas Castrén ylläpiti yhteyttä. Hän kuului keisari Wilhelmin uskottuihin ja oli ollut keisarin seurassa tämän Norjan-matkalla juuri ennen sodan syttymistä. Hän tiesi kertoa sangen kiinnostavia seikkoja siitä, miten hermostunut mieliala matkan aikana oli vallinnut »Hohenzollernissa», ja siellä pidetyistä intiimeistä neuvotteluista. Näissä neuvotteluissa oli hän puolestaan äänellään vastustanut ehdotusta Saksan laivaston lähettämisestä Itämerelle hävittämään Venäjän laivastoa. Hra von Fischer oli etevä upseeri alallaan ja sitäpaitsi taitava diplomaatti, eikä ollut helppoa päästä selville hänen kannastaan Suomen asiassa, vaikka hän mieskohtaisesti osoitti meille mitä suurinta kohteliaisuutta. Siitä, että hän oli luonteeltaan kunnon mies, sain vähää myöhemmin mieluisan kokemuksen, kun eräs meikäläinen oli tehnyt omituisen yrityksen mustata minua hänen silmissään minun selkäni takana. Mainittu meikäläinen oli antanut minulle kirjeen omakätisesti jätettäväksi von Fischerille. Päivää myöhemmin, kun olin tehtävän toimittanut, soitti von Fischer minulle pyytäen minua käymään luonaan lähetystössä. Minun saavuttuani sinne sanoi hän katsovansa velvollisuudekseen lukea minulle edellisenä päivänä saamansa kirjeen. Voi arvata, että hiukan ällistyin, kun havaitsin kirjeen sisältävän minun persoonastani kuvauksen, joka, jos se olisi ollut oikea, ehkä olisi saattanut von Fischerin katkaisemaan kaikki välinsä minun kanssani! En voinut olla ihailematta kirjeenkirjoittajan humoristista keksintöä panna kuvauksen kohde itse viemään sitä vastaanottajalle. Sen kohtauksen ylle, joka sitten sukesi minun ja kirjeenkirjoittajan välille, kun kerroin hänelle tapahtumain kulun, on paras laskea ajan sovittava huntu.
Myöskin sotilasasiamiestä, majuri von Aweydenia, tapasin silloin tällöin. Hän oli reima ja suorava preussilainen upseeri, hiukan töykeä ja hermostunut käytöstavaltaan. Politiikasta hän ei paljoa ymmärtänyt. Hänen asianaan oli lähinnä välittää yhteyttämme Saksan sotilasviranomaisten kanssa. Hän teki sen uutterasti ja tunnollisesti.
Verrattomana tukena oli minulle kauppaneuvos Goldbeck-Löwe, Saksan Helsingissä oleva konsuli, joka sodan ajaksi oli asettunut Tukholmaan, missä hän m.m. toimi Saksan luottamusmiehenä Suomen asioissa. Mitä hän siinä ominaisuudessaan teki Suomen hyväksi, jokahan oli tullut hänen toiseksi isänmaakseen, sitä ei voi kyllin korkealle arvioida. Minun ei tarvinne sanoa, että hän mitä innokkaimmin harrasti meidän pyrkimyksiämme. Käytännöllisenä liikemiehenä oli hän varovan pidättyväinen Berliiniin lähettämissään Suomea koskevissa lausunnoissa. Hän asettui aluksi odottavalle kannalle itsenäisyysliikkeen suhteen, jonka menestymisen mahdollisuuksia hän syystäkin piti epävarmoina, vaikkakin lämpimästi suosi päämäärää. Hän pyysi minulta usein tietoja erinäisistä asioista ja osoitti minulle luottamustaan useinkin lukemalla minulle raporttinsa ennen niiden lähettämistä. Suomessa vallitsevaa tilaa koetti hän kuvata niin objektiivisesti kuin mahdollista, mutta juuri se antoi lisää arvoa hänen ymmärtäväisille lausunnoilleen meidän noudattamastamme politiikasta.
Suomalaisten ylioppilaiden suunnittelemasta Saksanmatkasta oli Goldbeck-Löwe saanut tiedon jo hyvin aikaisin. Hän ihaili heidän uhrautuvaa rohkeuttansa, mutta varoitti meitä samalla tuudittautumasta kovin suuriin toiveisiin, koskahan ei kukaan saattanut tietää, miten poliittiset ja sotaolot tulevaisuudessa muodostuisivat. Pääasia hänestä oli, että Berliinissä pidettiin vireillä harrastusta Suomea kohtaan. Niin pian kun suhteemme Saksaan saivat kiinteämmän muodon, liittyi hän täydestä vakaumuksesta aktiiviseen politiikkaan ja edisti useita kertoja tarmokkaasti sen toteuttamista. Hänen vierasvarainen kotinsa (alkuvuosina Fryxellinkatu 1) oli aina avoinna neuvoa ja apua etsiville suomalaisille.
Vaikka Suomen aktivistien pyrkimys ensi sijassa tarkoitti Saksan avustuksen hankkimista maallemme, oli kuitenkin Ruotsin suhtautumisella meidän asiaamme suuri merkitys. Ruotsalaisten kanta tässä suhteessa riippui tietenkin paljon eri puolueiden kannasta itse maailmansotaan nähden. Vasemmisto — vapaamieliset ja sosialidemokraatit — oli enimmäkseen ympärysliiton puolella. Siltä taholta emme siis saattaneet odottaa suurta menettelymme ymmärtämystä, vaikkakin moni näiden puolueiden jäsen vakuutti, että hänen oli sääli »suomalaisparkoja». Sitävastoin olivat oikeiston sympatiat kauttaaltaan keskusvaltojen puolella, joten me sen keskuudesta saimme rohkaisevaa hyväksymistä. Oikeiston kannan ratkaisi toisaalta sen sympatia germanilaista Saksaa ja sen korkeaa kulttuuria kohtaan, toisaalta sen seikan oivaltaminen, että Venäjän rajan lopullinen siirtäminen Tornionjoelle oli kuolinvaara Ruotsille. Isänmaallinen ruotsalainen ei oikeiston mielestä voinut muuta kuin toivoa Saksan voittoa ja Venäjän tappiota sekä yhtenä seurauksena siitä Suomen irroittamista Venäjän valtakunnasta. Ruotsin suurvalta-ajan perimykset ja »valtakunnan sydämestä temmattua veristä kilpeä» muistuttava Suomi olivat tänä ajankohtana jokaisen entislaatuisen ruotsalaisen mielessä elävämpänä kuin pitkään aikaan.
Tukholman sanomalehdistä näin ollen pääasiallisesti oikeistolehdet avasivat auliisti palstansa niille Suomea koskeville kirjoituksille ja uutisille, joita pian Ruotsin pääkaupunkiin asettumiseni jälkeen aloin niille toimittaa. Ensi sijassa tämä koski »Aftonbladetia», jonka päätoimittaja Harald Sohlman vanhastaan oli Suomen lämmin ystävä sekä sitäpaitsi Jonas Castrénin ihailija ja jonka toimitussihteeri Valdemar Langlet oli naimisissa suomalaisen kanssa. Myöskin »Nya Dagligt Allehandan» etevän päätoimittajan Leon Ljunglundin kanssa jouduin pian läheiseen ystävyyteen. Hänen hyvin toimitettu lehtensä oli seuraavana aikana Suomen propagandan päätukia. Kolmannella sijalla on mainittava »Stockholms Dagblad», jonka taitava ja hyvänsävyisen humoristinen ulkomaanosaston toimittaja Werner Söderberg myöskin silloin tällöin otti osastoonsa minun kynästäni lähteneitä kirjoituksia. Sitävastoin pysytteli suuri ja mahtava, varsinkin suurliikemiespiirejä lähellä oleva oikeistolehti »Svenska Dagbladet» alussa varovasti erillään vaarallisista suomalaisista salavehkeilijöistä. Sama oli laita laajalle levinneen maltillis-vapaamielisen »Stockholmstidningenin», jonka päätoimittaja Rinman ei sentään koskaan kieltäytynyt ottamasta lehteensä uutisia Venäjän väkivaltahallituksesta Suomessa, hän kun oli herkän oikeudentuntoinen. Tuloksettomiksi jäivät kaikki yrityksemme voittaa puolellemme »Dagens Nyheter» ja »Socialdemokraten». Niiden silmissä olimme ja jäimme olemaan tuskin muuta kuin — Saksan agentteja.
Heti kun suomalaisesta aktivistisesta liikkeestä alkoi herahdella joitakin tietoja, tervehti suuri osa oikeistoa sitä vilpittömän myötätuntoisesti. Mutta sympatianosoituksia ja useita arvokkaita personallisia palveluksia pitemmälle ei ylimalkaan menty. Jokainen vihjekin siihen, että Ruotsin pitäisi aktiivisesti astua Suomea auttamaan, torjuttiin viittaamalla Ruotsin kansan järkähtämättömään päätökseen pysyä puolueettomana. Ja sillensä asia jäi aina kohtalokkaaseen 1918 vuoden talveen saakka.
Oli kuitenkin, kuten tiedetään, olemassa pieni ryhmä ruotsalaisia »aktivisteja», joista puolueettomuus oli vain päättämättömyyden tai suorastaan pelkuruuden ilmaus. Näihin kuului — mikä on kylläkin kuvaavaa — henkilöitä kaikista puolueista, sekä äärimmäisiä oikeistolaisia että vapaamielisiä ja sosialidemokraatteja. Ruotsin aktivismin kehityksen kuvaaminen ei tietenkään tässä ole minun tehtäväni. Siihen aikaan, josta nyt on kysymys, en minä vielä ollut sanottavasti kosketuksissa sen kannattajain kanssa. Sittemmin varsin läheiseen yhteyteemme palaan tuonnempana.