Toinen huomionarvoinen seikka on, että me jo tässä varhaisessa vaiheessa koetimme saada Saksan hallitukselta sitovaa lausuntoa sen aikeista mitä Suomen tulevaan valtio-oikeudelliseen asemaan tulee. Näitä yrityksiä jatkettiin seuraavina vuosina täysin tyydyttävää tulosta saavuttamatta.
Epäilen, ettei Wetterhoff puolestaan kiinnittänyt suurtakaan huomiota minun ohjeisiini. Hän otti asian käytännölliseltä kannalta eikä tahtonut jännittää jousta liiaksi esittämällä kategorisia vaatimuksia. Pääasia hänelle oli saada Saksan viranomaiset sidotuiksi meidän asiaamme ehdottamamme kouluutuskurssin avulla. Jos heidät saataisiin sen toteuttamiseen, kävisi muu vähitellen itsestään. Antautuminen niin arveluttavaan yritykseen, ilman mitään varsinaisia lupauksia Saksan puolelta vastikkeeksi, oli suurta uhkapeliä. Mutta tulos oli rohkean poliitikon voitto.
Raskaaksi tunsin oman mieskohtaisen vastuunalaisuuteni tänä odotuksen aikana. En pitänyt itseäni oikeutettuna puhumaan nuorten puuhista kenellekään, joka ei ollut niiden kanssa suoranaisissa tekemisissä, en edes niille kahdelle vanhalle suomalaiselle poliitikolle, jotka silloin oleskelivat Tukholmassa ja jotka kumpikin tavallaan olivat olleet johtavassa asemassa menneiden vuosien perustuslakikamppailussa: Jonas Castrénille ja Konni Zilliacukselle.
Elävästi muistan ensimmäisen käyntini edellisen luona. Vanhus makasi sairaana ja mainitsi, ettei hänellä enää ole pitkälti elinaikaa. Kunnioittaen ja liikutettuna kuuntelin häntä, kun hän sammuvalla äänellä teki minulle poliittisen testamenttinsa. Ilokseni havaitsin hänen periaatteessa olevan samaa mieltä kuin minäkin siinä, että oli välttämätöntä etsiä Saksan tukea. Totesin, myöskin ihmeekseni, että passiivisen vastarinnan entinen innokas esitaistelija oli muuttunut aktivistiksi sen sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän oli matkallaan Saksan läpi sodan alkupäivinä puhunut monien vaikutusvaltaisten henkilöiden kanssa ja sen jälkeen ollut läheisissä väleissä Saksan Tukholman-lähetystön kanssa. Tiesin myöskin, että hän oli antanut ja edelleen antoi saksalaisille poliittisia ja sotilaallisia raportteja Suomesta. Hän oli kuitenkin sangen salaperäinen nykyisestä toiminnastaan puhuessaan, enkä minäkään katsonut tarpeelliseksi vielä kertoa hänelle meidän suunnitelmiamme.
Vanhan poliitikon tauti oli onneksi vaarattomampi kuin hän itse oli uskonut ja ystävät olivat pelänneet. Hän parani ja teki jonkun ajan kuluttua taas tavattoman tarmokkaasti työtä sen asian hyväksi, johon hän oli kiintynyt nuorukaisen innolla. Saksa oli saatava täydellä todella ryhtymään Suomen vapauttamiseen yhteistoimin Ruotsin kanssa, joka oli herätettävä ymmärtämään, että venäläisvaara uhkasi sen omaa turvallisuutta — se oli lyhyesti sanoen Castrénin ohjelma. Pian hän sai myöskin tiedon Helsingin ylioppilaiden rohkeasta yrityksestä. Hänen kunniakseen on mainittava, että hän heti oivalsi sen tavattoman merkityksen, osoitti sitä kohtaan tinkimätöntä myötätuntoa ja antoi sille voimakasta apuansa.
Yhteistyö hänen kanssaan ei ollut erittäin helppoa. Hän oli vanhastaan tottunut kulkemaan omia teitään. Meidän välillemme syntyi usein aika kovia kahnauksia ja joskus hän menetteli mielestäni suorastaan häikäilemättömästi. Mutta meidän välimme pysyivät kuitenkin koko hyvinä. Oli mahdotonta olla hänelle kauan suutuksissaan. Hyvällä tuulella ollessaan hän oli mitä hupaisin toveri. Hänen esiintymisessään oli herttaisuutta ja itsetiedotonta huumoria, jotka tekivät toisen aseettomaksi. Kokeneen veteraanin vaikuttavalla ulkomuodolla, vakaumuksensa voimakkuudella, omaperäisten ajatusten rikkaudella ja sillä verrattomalla paatoksella, millä hän mielipiteensä esitti, Castrén teki aikamoisen vaikutuksen sekä ruotsalaisiin että saksalaisiin.
Toisen vanhan veteraanin, Konni Zilliacuksen, kanssa olin ollut monivuotisissa ystävyyssuhteissa aina aktiivisen vastustuspuolueen ajoilta saakka. Hän oli jo vanhentunut ja nyt asettunut lepoon. Mutta hänen terävä älynsä ja taistelijaluontonsa olivat entisellään. Oli itsestään selvää, että hän täydellisesti hyväksyi nuoremman polven uus-aktivistisen liikkeen, kun hän vähää myöhemmin sai siitä tiedon. Hänestä tuli silloin liikkeen jäsenille arvokas tuki ja neuvonantaja. Suomalaiseen valtuuskuntaan, joka vuotta myöhemmin muodostettiin Tukholmassa, ei hän kuitenkaan tullut. Hän oli liian vanha merisissi kulkemaan yhteisissä aluksissa toisten kanssa. Oli muuten merkillistä nähdä, kuinka hän tunsi paljoa suurempaa taipumusta liittyä nuoriin kuin »vanhoihin».
Alituisissa seikkailuissa eri maanosissa viettämänsä nuoruuden kuljeksijaelämän jälkeen oli Zilliacus omistanut kypsän miesikänsä isänmaalliseen puolustustyöhön ja tällöin tullut aktiivisen aatteen toimeliaammaksi ja rohkeimmaksi edustajaksi sekä jonkun aikaa ollut poliittisena johtajana, jolla oli kansainvälistä merkitystä. Nyt hän nautti _otium cum dignitate'_a. tarkaten tapahtumia maailmaa kokeneen viisaan miehen tyynin ja filosofisin katsein. Hänen yksityisolostaan pilkisti hiukka viatonta herkuttelijan taipumusta. Oli kunnia ja erinomainen nautinto päästä vieraaksi hänen pienille aamiaisilleen, joissa oli kolme tai neljä läheistä ystävää kutsuvieraina. Silloin tarjottiin aina jotakin herkullista ruoanlaittotaidon uutuutta, jonka hän vartavasten oli tilaisuutta varten sommitellut ja itse valmistanut. Hänen tapanaan oli tällöin aina kysyä vierailtaan, saattavatko nämä aavistaa, mistä aineksista vastakeksitty ruokalaji on tehty, ja suuri oli hänen ilonsa, kun arvattiin väärin. Kun sitten istuttiin sikaria poltellen kahvin ääressä ja keskustelu kääntyi päivänkuulumiin, saattoi todeta, että vanhan, valkohapsisen aktivistipäällikön arvostelu oli yhtä itsenäinen ja hänen poliittinen näköpiirinsä yhtä laaja kuin hänen voimainsa päivinä.
Säännöllisenä vieraana näissä tilaisuuksissa oli Konnin uskollinen ystävä ja ihailija, omaperäinen ja vaitelias Reguel Wolff, jos vain sattui kaupungissa olemaan. Wolff oli liittynyt aktivistiseen ajatussuuntaan jo sen ensi esiintymisestä saakka 1903. Oli luonnollista, että hän nyt kannatti uutta aktivismia. Seuraavan ajan suurissa taloudellisissa vaikeuksissa oli hän aina valmis antamaan apuaan.
Toinen entinen aktivisti ja hyvä ystäväni, jonka joulukuussa tapasin Tukholmassa, oli rouva Aino Malmberg. Huolimatta suuresta Englannin-ystävyydestään hän oli täysin selvillä, mille puolelle Suomen täytyi asettua maailmansodassa. Hän matkusti tammikuun alussa Englantiin ja sieltä helmikuussa Amerikkaan. Me olimme keskenämme vilkkaassa kirjeenvaihdossa käyttäen sympateettista mustetta. Laajojen tuttavuussuhteittensa johdosta Englannissa ja Amerikassa hän saattoi usein antaa minulle tärkeitä, luottamuksellisia tietoja. Hänen molemmat vanhimmat poikansa, Lauri ja Erik Malmberg, edellinen nyttemmin kenraalimajuri ja suojeluskuntain päällikkö, jälkimmäinen jääkärimajuri ja yleisesikunnan osastonpäällikkö, kuuluivat toimeliaimpiin avustajiimme.