III. TUKHOLMA-BERLIINI-LOCKSTEDT.
John William Nylanderin yksityiskohtainen selonteko Lockstedtin-kurssien ohjelmasta vähensi jonkun verran sitä iloa, jonka Öhquistille lähetetty lyhyt sähkösanoma oli Helsingissä herättänyt. Erikoisesti huolestutti se seikka, että kurssit oli tarkoitettu kestämään vain neljä tai kuusi viikkoa ja että niiden pääasiallisena tarkoituksena oli antaa opetusta tiedustelupalveluksessa ja sissisodassa. »Tämä», sanoo Yrjö Ruuth, »aiheutti tyytymättömyyttä matkalle aikovien joukossa, jotka olivat toivoneet täydellistä upseeriopetusta sekä pitkäaikaisempaa oleskelua Saksassa. Mutta», niin hän jatkaa, »neuvottelujen lopputulos oli kuitenkin se, että joka tapauksessa oli Saksaan lähdettävä, koska oli luultavaa, etteivät saksalaiset heittäisi kesken kerran aloitettua yritystä, ja opetussuunnitelmaa siis todennäköisesti voitaisiin laajentaa ja pitkittää ensimmäisten neljän viikon kuluttua.»[4]
Yrityksen taloudellinen puoli ei ensi aluksi tuottanut mitään vaikeuksia, kun Saksan viranomaiset olivat ottaneet kustantaakseen kurssilaisten matkat edestakaisin. Ruuth kertoo palatessaan Tukholmasta vieneensä mukanaan ensimmäisen avustuksen, 2 000 markkaa. Pian lisääntyi matkarahasto minun rahalähetyksistäni. Vekselilähetykset osoitettiin Simelius'en Perillisten Kirjapainoon, jonka johtaja A.W. Nylander oli entisiä aktivisteja ja ylioppilaiden järjestöön yhtynyt. Minulla on tallessa konseptit niihin kahteen »kauppakirjeeseen», joissa rahat lähetettiin. Toinen, joka on päivätty Tukholmassa helmikuun 6:ntena, kuului: »Täten lähetän Teille shekin suuruudeltaan viisituhatta (5.000) Smk, millä summalla pyydän hyvittämään painatuskustannusten tiliäni. Loppusuoritus seuraa muutamien päivien perästä. Kunnioittaen G. Hellberg.» Toinen kirje, joka sisälsi »loppusuorituksen», Smk. 3.965:65, on päivätty helmikuun 11:tenä.
Jo tammikuun 22 p:nä oli ensimmäinen Saksaan-lähtijä, eläinlääket. ylioppilas O. Öhman, matkustanut Berliiniin Tukholmasta, minne hän ei malttanut jäädä odottelemaan. Kun Trälleborgin ja Sassnitzin välinen liikenne juuri silloin oli keskeytynyt, oli hänen matkustettava Kööpenhaminan—Gjedserin—Warnemünden kautta, mutta matka sujui kuitenkin mainiosti ja häntä oli »kohdeltu erinomaisen hyvin», kirjoitti hän kortissa, jonka hän minulle lähetti Berliinistä tammikuun 28 p:nä. Korttia koristi Preussin rautaristi ja kaunis tunnuslause Einigkeit macht stark. Kahta päivää myöhemmin hän lähetti minulle uuden kortin, joka sisälsi pari sanaa Wetterhoffilta ja häneltä itseltään. Grüsse mir die Kameraden, kirjoitti hän, dass die Sache bald zum Klappen kommt.
Mutta varsinainen rekryyttien tulo alkoi vasta helmikuussa. Helmikuun 3 p:nä ilmoittautui asunnossani Odengatan 19:ssä ensimmäinen ryhmä: Aarne Snellman, Sven Weckström, Janne Ahlroth ja Friedel Jacobson. He saivat numerot 1—4 Tukholman-matrikkelissamme. Kaikki neljä tuottivat sitten jääkärinimelle kunniaa, kukin kohdaltansa. Weckström tuli sankariksi Maaninkajärven kuuluisassa taistelussa Simossa joulukuun 11 p:nä 1916, Jacobson kaatui miestensä etunenässä Tornion valloituksessa helmikuun 6 p:nä 1918.[5]
Sen jälkeen joka päivä uusia ryhmiä. Näin kohtasin jälleen useita niistä emissarioista, jotka aikaisemmin olin tavannut Tukholmassa. N:o 7 oli Bertel Paulig, n:o 9 Pehr Norrmén, n:o 12 Walter Horn, n:o 46 Runar Appelberg. On tarpeetonta luetella kaikkia nimiä, jotka nyt vähitellen täyttivät matrikkelimme lehdet. Ne ovat kaikiksi ajoiksi piirretyt vapaustaistelumme kunniakkaimpaan lukuun. Monet, niin, ehkäpä useimmat niistä, jotka silloin hiljaa ja huomaamatta matkustivat Saksaan oppimaan aseiden käyttöä, hoitavat nyt korkeita upseeritoimia armeijassamme. Toiset ovat huomattavissa siviilitoimissa. Silloin he eivät olleet mitään muuta kuin lupaavia ylioppilaita ja maistereita, jotka »vanhain» mielestä kevytmielisesti panivat tulevaisuutensa vaaraan miltei toivottoman seikkailun vuoksi.
Mutta mikään ei heitä kuitenkaan niin ärsyttänyt kuin »vanhain» puhe »nuorisoliikkeestä». He olivat tosin itse nuoria iältään, vaikkeivät ihan niin nuoria kuin yleensä kuvitellaan. (Ensimmäisen Lockstedt-ryhmän keski-ikä oli 24 vuotta.) Mutta se tehtävä, johon he olivat ryhtyneet, ei ollut ajattelemattomien ja seikkailunhaluisten nuorukaisten yritystä. Heidän joukossaan oli monta, jotka lähentelivät kolmenkymmenen vuoden ikää tai olivat sen sivuuttaneet ja joilla oli turvattu asema yhteiskunnassa. Ja nuoretkin, jotka olivat enemmistönä, olivat yhtyneet liikkeeseen täysin tietoisina sen vakavuudesta ja menestyksen epävarmuudesta.
Ennenkuin »Saksaan-lähtijät» jatkoivat matkaansa etelään, istuin usein heidän kanssaan yhdessä keskustelemassa valtiollisesta asemasta ja yrityksemme menestymismahdollisuuksista. Oli omituista nähdä, kuinka huolellisesti he karttoivat kaikkea tunteilua puheessaan. Isänmaallisuuden tuli hehkui heidän sielussaan — muutenhan he nyt eivät olisi olleet täällä — mutta heidän polvelleen ominaisen ujouden takia he pitivät tunteensa omina tietoinaan. Eiväthän he olleet lähteneet tunne-, vaan reaalipolitiikkaa toteuttamaan. Jos voisi puhua heidän poliittisen vakaumuksensa yhteisestä piirteestä, niin se oli kai käsitys, että reaaliset voimasuhteet ovat ratkaisevia tekijöitä kansojen elämässä. Sitä käsitystä oli nyt sovellettava meidänkin maamme politiikkaan. Meille ei enää riittänyt, että meillä on oikeus puolellamme. Suomen kansan on vihdoinkin pantava oma voimansa tapahtumain vaakaan. Mutta se ei saa tapahtua sokeasti, vaan kylmästi harkiten menestyksen mahdollisuuksia.
Uudet ystäväni olisivat ehkä hiukan loukkaantuneet jos olisin heille huomauttanut, että kylmä laskelma ei sentään ollut heidän menettelytavalleen erikoisen tunnusomaista ja että »vanhat» siinä suhteessa varmaan veivät voiton heistä. Niin reaalipoliittisesti kuin he luulivatkin ajattelevansa, olivat he sen ihanteellisen katsantokannan esitaistelijoita, joka antaa ratkaisevan merkityksen erinäisille kansansielussa piileville voimille, joita on mahdoton punnita: miehuudelle, kunniakkaiden esi-isäin muiston kunnioitukselle ja syvälle velvollisuudentunnolle, joka saattaa yksityisen kansalaisen uhraamaan oman onnensa, kun isänmaan olemassaolo on vaarassa.
Mutta, kuten sanottu, tämänkaltaisia korkealentoisia sanoja kuuli harvoin tulevien »pfadfinderien» huulilta. Sen sijaan he mieluummin puhuivat itsestään jonkinlaisella poikamaisella hirtehishuumorilla. »Costa Negra-juttu» oli nimitys, jota he usein käyttivät yrityksestään viittaamalla erääseen tähän aikaan suosittuun seikkailuromaaniin. Monet olivat muutoin niin juron harvapuheisia, ettei hevin päässyt sanottavaan tuttavallisuuteen heidän kanssaan. Usein rajoittuivat matkustavain nuorukaisten kanssa vaihtamani sanat heidän matkaansa koskeviin välttämättömiin ohjeisiin.