Melkein ahdistavan vaikutelman sain keskusteluista, kun ne joskus sattuivat kohdistumaan nuorten ylioppilaiden ja maisterien tieteellisiin pyrkimyksiin. Moni oli jo ehtinyt, varsin pitkälle tiedemiehen uralla. Sain kuulla kuvauksia suunnitelluista tai jo puolivalmiista väitöskirjoista, ahkerista arkistotutkimuksista, luonnontieteellisistä kokoelmista, kemiallisista kokeista. Kuulin kaksikymmenyksivuotiaan maisteri Norrménin kertovan Lontoossa suorittamistaan itsenäisistä tutkimuksista väitöskirjaansa varten. Kuulin maisteri J.W. Snellmanin suuren isoisänsä aitona jälkeläisenä käyttelevän filosofisia termejä ja puhuvan muodollista logiikkaa koskevasta tieteellisestä tutkielmasta, joka hänellä oli tekeillä, ja lomassa ilahduttavan roomalaismieltäni lausumalla pitkiä pätkiä Horatiuksen oodeista. Syvimmin liikutti minua, kun maisteri Kalervo Kari jätti huolellisesti hoidettavakseni, kunnes hän mahdollisesti palaisi, muutamia zoologisia preparaatteja sisältäviä tölkkejä, jotka hän oli tuonut mukanaan Ruotsiin ja joihin hän ilmeisesti oli suuresti kiintynyt. Hän kaatui sitten vapaussodassa. Jälleen nousi mieleeni kysymys, menettelenkö oikein, kun en neuvo näitä lahjakkaita nuoria miehiä palaamaan rauhallisiin tieteellisiin toimiinsa? Ei, sellainen neuvo olisi ollut heidän loukkaamistaan. He tiesivät kyllä itse, mitä tekevät.
On jo monta kertaa kuvattu, kuinka Saksaan-lähtijäin passien kirjoittamisen Saksan lähetystössä välitti toht. Alma Söderhjelm, joka oli ottanut niskoilleen jokseenkin ikävän tehtävän juosta joka päivä majuri von Aweydenin luona sitä varten, kuinka nuorukaiset ennen lähtöänsä saivat ohjeita, mitä heidän oli tehtävä ja tekemättä jätettävä, kuinka heidän kirjeenvaihtonsa Suomessa olevien omaisten kanssa järjestettiin ruotsalaisten hyväntahtoisella avulla, jotka olivat antaneet osoitteensa käytettäväksemme j.n.e.[6] Mutta sangen vähän on kirjoitettu niistä perheselkkauksista, jotka johtuivat siitä, että moni nuorukainen oli lähtenyt kotoansa ilman omaistensa tietoa tai vastoin vanhempiensa tahtoa. Saattoi sattua, että joku suuttunut ja huolestunut isä itse saapui Tukholmaan saamaan selkoa, minne hänen karannut poikansa oli joutunut.
Erikoisessa asemassa olivat ne suomalaiset nuorukaiset, jotka oleskelivat Ruotsissa tai Tanskassa ja hartaasti halusivat »päästä mukaan», mutta eivät uskaltaneet tai voineet ilman omaistensa suostumusta. Mainitsen tyypillisen tapauksen. Eräs nuori paroni, joka opiskeli Lundissa, oli saanut palavan halun matkustaa Lockstedtin-leirille, missä useita hänen tovereitaan oli. Hän oli jo lähettänyt minulle valokuvansa ja tarpeelliset henkilötiedot passia varten, kun sai isältään jyrkän kiellon. Hän ilmoitti siitä minulle kirjeessä, joka liikuttavan vilpittömyytensä vuoksi on tyypillinen esimerkki »nuorten» ja »vanhojen» välisistä ristiriidoista näinä murrosaikoina.
»Herra Tohtori!», niin kirjoitti 19-vuotias nuori mies. »Kaikista ponnistuksistani huolimatta ei minun ole onnistunut päästä sovintoon ankaran herra isäni kanssa. Senvuoksi täytyy minun lykätä rakkaimpien aikomusteni toteuttaminen. Sillä kun en ole täysi-ikäinen, voisi välien rikkomisesta isäni kanssa olla mitä ikävimmät seuraukset.»
Päättävämmin menetteli eräs toinen nuori mies, joka oli oleskellut ulkomailla ja nyt oli kotimatkalla, mutta tapasi Tukholmassa Lockstedtiin menossa olevia tovereita ja enempää empimättä lähti mukaan. Jotakin tunnonvaivoja lienee hän kuitenkin tuntenut päättäen seuraavasta myöhemmin kesällä kirjoitetusta kirjeestä:
»Rakas äiti. Olen juuri saanut tiedon, että sinä aiot matkustaa Tukholmaan saadaksesi jollakin tavoin selkoa sinun silmissäsi ehkä mielettömästä ja seikkailunhaluisesta pojastasi, joka vanhempiensa mieltä kuulematta on tehnyt sangen tärkeän ja kenties koko elämäksi ratkaisevan päätöksen. Arpa on heitetty, kuten sanotaan — sitä ei enää voi auttaa. Ainoa, mikä mieltäni pahoittaa, on, että en millään tavalla, kun ———sta tulin Tukholmaan ja päätin olla palaamatta kotiin, voinut ilmoittaa sitä ja kuulla rakkaiden vanhempaini ajatusta asiasta. Minä tiedän — tai ainakin luulen tietäväni — että te, rakkaat vanhemmat, olette niin isänmaallismielisiä, että hyväksytte menettelyni. Se, mitä olen tehnyt, ei ole äkkiaskel, vaan minä harkitsin tarkoin asian eri puolet, kun olin Tukholmassa.
Täällä, missä nyt olen, on minun oikein hyvä olla: hyvää ruokaa, hyvät toverit ja hyvä kohtelu. — — — Muuten voit, rakas äiti, olla paljoa tyynempi, kun olen täällä kuin jos olisin kotona, sillä siellähän voi minä hetkenä tahansa tulla kutsutuksi venäläiseen sotapalvelukseen. Niinpä pyydän sinua olemaan rauhallinen ja luottavasti odottamaan ajan kulumista.»
Muutkin omaiset kuin isät ja äidit saattoivat kärsiä epätietoisuuden tuskia. Säilyttämieni paperien joukossa tältä ajalta on m.m. seuraava yhtä lyhyt kuin paljon ilmaiseva muistiinpano:
»Olaf Homén haluaa tietää, onko myöskin hänen veljensä Birger aurinkoisessa etelässä.»
Minkälaista sitten nuorukaistemme oli olla »aurinkoisessa etelässä»? Siitä he ovat itse kertoneet niissä kuvauksissa, joita monet heistä ovat julkaisseet kokemuksistaan tänä aikana. Helppoa ei heidän olonsa missään tapauksessa ollut ja yhä vaikeammaksi kävi se sittemmin. Mutta mieliala oli ylimalkaan mainio, ja kaikki vaikeudet kestettiin tyynesti. Varsinkin alussa, kun valmistavia kursseja pidettiin Berliinissä. Niinpä esim. Walter Horn kirjoitti Berliinistä 16 p:nä helmikuuta (saksaksi):