»Olen saapunut onnellisesti Berliiniin ja olen olooni sangen tyytyväinen. Heti ensimmäisenä iltana söin illallista toverieni ja erään liikkeenjohtajamme kanssa, ja sanottakoon heti, että hän oli kerrassaan erinomainen mies ('ein ausserordentlich famoser Mensch'). Sunnuntaina lepäsin, ja maanantaina klo 10 alkoi ensimmäinen työpäivä. Asia on näet niin, että liiketoiminta pannaan hiukan alkuun jo nyt, kunnes koko henkilökunta on täällä maaliskuun 1 p:nä.
Nyt tein tuttavuutta uuden esimiehen kanssa, joka on jos mahdollista vieläkin veikeämpi; saa sen varman vaikutelman, että tämä liike on tukeva ja mitä parhaissa käsissä. Mutta, veli veikkonen, tilaa on vielä monelle nuorelle miehelle, joka tahtoo ansaita toimeentulonsa. Mutta heidän on tultava tänne pian, se on pääasia, sillä liike pannaan täyteen käyntiin 1 p:nä maaliskuuta. — — Lopuksi tahdon sanoa sinulle, että ystävämme Fritzin (Wetterhoffin) ansioita ei voi arvioida kyllin korkealle. — —
P.S. 40-prosenttinen perunaleipä on niin hyvänmakuista kuin Kuchen»
Tunnettua on, että Lockstedtin-kurssit alkoivat jo helmikuun viimeisellä viikolla ja että ne jatkuivat osanottajien lukumäärän vähitellen lisääntyessä uusien tulokkaiden saavuttua Suomesta. Mutta jo ensi hetkestä pani Wetterhoff kaikki voimansa ja vaikutusvaltansa liikkeelle estääkseen pienen Lockstedtin-joukon hajallelaskemisen alkeiskurssin päätyttyä. Tämän kurssinhan piti olla vain laajemmalle tähtäävien suunnitelmien alkuna. Kansankapina Suomessa saksalaisten maihinnousun yhteydessä oli se päämäärä, joka Wetterhoffin mielessä kangasti. Lockstedtin-kurssia oli siis kaikin mokomin pidennettävä ja laajennettava hankkimalla yhä uusia osanottajia.
Niitä kirjeitä, jotka hän minulle tästä asiasta kirjoitti, ei minulla valitettavasti ole käsillä. Eräs ilmeisesti hänen inspiroimansa »Paul Bartelsin» (= Bertel Pauligin) maaliskuun 11 p:nä kirjoittama kirje kuvaa kuitenkin tämän ajankohdan tilannetta. Paulig, joka helmikuun aikana oli avustanut minua Tukholmassa rekryyttien vastaanottamisessa, oli näet kuun lopulla kutsuttu Berliiniin työskentelemään Wetterhoffin toimistossa. Kirje on kirjoitettu saksaksi persoonattomaan kauppatyyliin. Otan siitä seuraavan kohdan:
»Raaka-ainelähetyksiä saapuu tänne joka päivä, viime päivinä kuitenkin vain hyvin niukasti. Täällä voitaisiin hyvin käyttää vielä noin sata laatikkoa (= rekryyttiä). Toivon senvuoksi, että teette voitavanne tarvittavan määrän hankkimiseksi. Lähetyksiä voidaan jatkaa, kunnes täältä ilmoitetaan toisin. Tietenkin on tehtaalle eduksi, jos osa aineksia vielä saapuu myöhemmin, kun näet sitä aikaa, jonka kuluessa koneet ovat valmistettavat, siten voidaan pidentää. — — — Muuten tehdas toimii erinomaisesti ja minä olen vakuutettu siitä, että koneet tulevat olemaan hyvin käyttökelpoisia. Nyt täytyy myöskin vakavasti ajatella, mitä tarvitaan koneiden pystyynpanoon vastaanottopaikalla», j.n.e.
Me toiset sekä Tukholmassa että Suomessa olimme samaa mieltä kuin Wetterhoff, että yritys ei saa pysähtyä alkuunsa. »Pääasia on», kirjoitti Johannes Öhquist maaliskuun 13 p:nä Kööpenhaminasta, missä hän tähän aikaan oleskeli, »että, kun kerran olemme lausuneet A:n, meidän on lausuttava kaikki aakkoset alusta loppuun.» Eroa oli vain siinä, että yrityksen osanottajat katsoivat asiaa sitä epäilevämmin, mitä lähempänä Suomen horisonttia he olivat. Sotilaallinen asema maaliskuulla ei antanut aihetta erikoisen, valoisiin toiveisiin — venäläiset olivat juuri siihen aikaan valloittaneet Przemyslin linnan Galitsiassa. Kun lisäksi tuli, että yleisön keskuuteen Suomessa oli alkanut tihkua tietoja Saksan-retkestä, katsoi ylioppilaskomitea parhaaksi keskeyttää rekryyttien hankinnan joksikin aikaa.
Tukholmassa olin minä puolestani hiukan tukalassa asemassa. Lockstedtin-kurssien pidentäminen oli minustakin aivan välttämätöntä poliittiselta kannalta, mutta minulle on annettava anteeksi, että Tukholman-edustajana melkein vielä enemmän ajattelin, miten vaikeaan asemaan joutuisin, jos kurssit nyt lopetettaisiin ja osanottajat toinen toisensa jälkeen saapuisivat Ruotsiin, kuten alkuperäisessä ohjelmassa edellytettiin. Minun täytyi senvuoksi hartaasti toivoa, että uusia osanottajia saapuisi, kuten Berliinissä haluttiin, jotta kurssien pidentäminen tulisi mahdolliseksi. Mutta oliko oikein lakkaamatta lisätä niiden lukua, jotka joutuisivat kärsimään, jos ponnistukset asian edistämiseksi raukeaisivat tyhjiin?
Joka tapauksessa oli minulla perusteltua syytä toivoa, että saksalaiset eivät äkkiä heittäisi yritystä kesken, koskapa he siten mahdollisesti menettäisivät sen hyödyn, mikä heillä jo oli ollut yhteydestä meidän kanssamme. Jo ne tarkat tiedot venäläisten voimista ja sotavarusteluista Suomessa, jotka Saksan sodanjohto sai meidän järjestömme kautta, olivat sille arvokkaita. Poliittiselta kannalta oli saksalaisten meille antamalla avustuksella merkitystä heidän pyrkimyksissään saavuttaa sympatiaa Ruotsissa. Tässäkin suhteessa yhtyivät Saksan ja Suomen edut.
Helmikuussa olin saanut kirjeen lähetystösihteeri Weberiltä, joka pyysi siinä meidän myötävaikutustamme »puolueettoman» toimiston perustamiseen Tukholmaan. Sen päätehtävänä tulisi kaikesta päättäen olemaan mielialan muokkaaminen Ruotsissa Saksalle suotuisaan suuntaan. Neuvoteltuani Jonas Castrénin kanssa päätin kuitenkin olla asiaan puuttumatta. Vastasin Weberille, että pidän semmoisen toimiston perustamista hyvin hyödyllisenä ja että me mielellämme tukisimme sen työtä, jos meillä vain on riittävästi voimia käytettävissämme. Mutta kun Suomea suoranaisesti koskevat asiat kokonaan vievät aikamme, emme valitettavasti voi ottaa osaa toimiston työhön.