Päävaikuttimenamme oli kuitenkin, että meistä ei ollut mieluisaa eikä arkaluontoisen asemamme vuoksi viisasta ruveta Ruotsissa saksalaisen propagandan suoranaisiksi kätyreiksi. Meidän ei myöskään tarvinnut pelätä, että kieltäytymisemme pantaisiin pahaksi, sillä olihan kyseenalaista, eikö Saksalla ollutkin enemmän hyötyä siitä välillisestä propagandasta, jonka suomalaisen vapausliikkeen pelkkä olemassaolo sisälsi, sen osanottajat kun julkitoivat luottamuksellisen liittymisensä Saksaan esiintymättä silti sen asiamiehinä.

Yhteyteni kotimaan kanssa oli nyt entistä parempi ja varmempi, kun olin saanut aikaan luotettavan ja hyvintoimivan postinkulun Torniossa olevan rouva Hulda Reuterin avulla, joka rohkeasti ja hairahtumattoman huolellisesti toimitti lähetykset rajan yli. Helsingissä ja Tukholmassa ymmärsimme toisiamme mainiosti. Vaikeampi oli yhteistyö Berliinin kanssa, niin paljon mukavampi kuin yhteys sinne olikin teknillisesti. Kirjeissä olin tosin saanut yhtä ja toista selvitetyksi, mutta tila oli nyt kuitenkin taas samanlainen kuin se oli ollut tammikuun alussa: Wetterhoff ja minä emme oikein ymmärtäneet toisiamme. Henkilökohtainen tapaaminen kävi minulle yhä välttämättömämmäksi.

Samaa tarvetta saada selkoa asiain tilasta tunnettiin myös Helsingissä. Maaliskuun alussa saapui Tukholmaan ystäväni ja työtoverini vanhan aktivismin ajoilta maisteri Almar Fabritius ja paria viikkoa myöhemmin maisteri Kai Donner ylioppilastoimikunnan edustajana. Fabritius tuli vanhempain aktivistishenkisten kansalaisten muodostumassa olevan ryhmän lähettämänä, jonka tarkoituksena oli tukea ylioppilaiden toimintaa ja tarvittaessa käydä kauttaaltaan yhteiseen poliittiseen toimintaan heidän kanssaan. Itse oli Fabritius jo varhain syksyllä 1914 eräiden entisten aktivistien, lähinnä toht. V.O. Sivénin ja toht. Arvid Mörnen, piirissä esittänyt sen ajatuksen, että olisi koetettava toimittaa muutamia tuhansia nuoria miehiä Saksaan saamaan harjoitusta aseiden käytössä. Tämä miehistö ottaisi sitten osaa saksalaisten toimeenpanemaan Ahvenanmaan valtaukseen, jonka saattoi olettaa tapahtuvan, jollei ennen, niin ainakin seuraavana kesänä. Se olisi näin ollen osaltaan valloittamassa tukikohtaa, siltavarustusta Suomen valtaamiseksi. Sodan alussa otaksutuinkin Suomessa yleisesti, että saksalaisten olisi ennemmin tai myöhemmin pakko miehittää Itämeren alueen avainkohta, Ahvenanmaa.

Eräässä tilaisuudessa, tarkalleen sanoen sinä marraskuun päivänä, jolloin venäläistyttämisohjelma julkaistiin, oli Fabritius pyrkinyt kosketuksiin myöskin Uusmaalaisen osakunnan ylioppilasnuorison kanssa ja pohtinut asiaa eräiden uskottujensa seurassa, m.m. osakunnan kuraattorin toht. Mörnen, Runar Appelbergin, Werner Hougbergin y.m., mikä tilaisuus mainitaan Appelbergin päiväkirjamuistiinpanoissa. Oliko ylioppilaiden toimintaan jo silloin ryhdytty, siitä Fabritiuksella ei ollut tietoa, myöskään ei hänen ensi yrityksensä syksyllä ollut johtanut yhteistoimintaan nuorten kanssa. Vasta uudenvuoden tienoissa hän oli Sivéniltä ja Mörneltä saanut kuulla, että ylioppilaat olivat ruvenneet liikehtimään ja että ensimmäiset »pfadfinderit» olivat valmiina lähtemään Saksaan.

Juuri tällöin, helmikuun keskipaikkeilla, olivat Sivén ja Fabritius yksissä neuvoin muutamien hengenheimolaistensa kanssa päättäneet muodostaa uusaktivistisen kansalaisryhmän käyttääkseen ajan tarjoamia tilaisuuksia ylioppilaiden valitsemaan suuntaan käyvään poliittiseen toimintaan. Toht. Sivénin vastaanottohuoneessa Kauppatorin varrella oli pidetty kokous, jossa oli läsnä viitisentoista henkilöä, kaikki porvarilliset puolueet edustettuina, m.m. Heikki Renvall, Adolf Törngren, Theodor Homén, Anders Viksten, Otto Åkesson, P. J. Hynninen, joka lisäksi kuului ylioppilaiden toimikuntaan, sekä vielä Sivén ja Fabritius. Kokouksessa, kertoi Fabritius, ei vallinnut juuri mikään optimismi, mitä tulee mahdollisuuksiin saavuttaa tuloksia yhteistoiminnasta Saksan kanssa. Ei uskottu tällä maalla olevan mitään harrastusta Suomea kohtaan. Se, että saksalaiset olivat luvanneet järjestää parille sadalle ylioppilaalle tilaisuuden oppia aseiden käyttöä, arveli Törngren, tarkoitti tuskin muuta kuin »sabotöörien» kouluuttamista, jotta nämä sitten saattaisivat hävittää Venäjän sotavarastoja, siltoja, teitä y.m. Suomessa. Läsnäolevien mieliala oli kuitenkin jyrkästi saksalaisystävällinen, ja se mielipide oli vallalla, että on ryhdyttävä toimintaan, jos vaan Saksan taholta saadaan tarvittavat lupaukset. Sen vuoksi oli pysyttävä odottavalla kannalla. Tuloksena kokouksesta oli kolmimiehisen toimintavaliokunnan asettaminen; siihen kuuluivat Sivén, Renvall ja Hynninen. Valiokunnan ensimmäisenä toimenpiteenä oli Fabritiuksen lähettäminen tiedusteluretkelle. Lähinnä hänen oli matkustettava Tukholmaan saadakseen kuulla Saksan sikäläisiltä edustajilta, mitä Saksa aikoi tehdä Suomen hyväksi. Ennen kaikkea tuli Fabritiuksen ottaa selko siitä, olivatko suunnitellut Lockstedtin-kurssit todella aiotut vain kuukauden kestäviksi, sekä samalla asettua yhteyteen minun kanssani ja saattaa tietooni, ettei Wetterhoff soveltunut Suomen asiamieheksi.

Fabritiuksen ilmoitus oli minulle suuri lohdutus huolteni keskellä. Suomessa oli siis kuitenkin enemmän kaikupohjaa yrityksellemme kuin olin uskaltanut toivoa. Auttaakseni häntä hänen tehtävänsä suorittamisessa minä saatoin hänet Saksan meriattasean von Fischer Lossainenin tuttavuuteen. Tuloksen keskustelustaan tämän kanssa, missä tilaisuudessa minä en ollut läsnä, Fabritius merkitsi melkein täysin negatiiviseksi. Hän esitti asiansa sekä suullisesti että kirjallisesti lyhyessä, yksissä neuvoin minun kanssani laaditussa »Berichtissä», jossa ilmoitettiin, että sitä politiikkaa, jonka Suomen ylioppilasnuoriso oli omaksunut, kannattivat myös lukuisat vanhemmat kansalaiset, jotka kuitenkin, ennenkuin ryhtyvät mihinkään, haluavat tietää, suostuuko Saksa hyväksymään uuden liittolaisen ja mitä Saksa on halukas tekemään sen hyväksi, von Fischerin vastauksen motoksi, sanoi Fabritius, voidaan panna hänen ensi sanansa: »Mitä harrastusta meillä saksalaisilla voi olla Suomea kohtaan?» Fabritius esitti vastakysymykseksi, miten Saksa, jolla luonnollisesti tulisi olla kutakuinkin täydellinen herruus Itämeren vesillä, ennenkuin se voi vakavasti pyrkiä osalliseksi maailmanherruudesta merillä, saattaa olla välinpitämätön Suomesta ja sen vahvoista merilinnoitusasemista, sen saaristosta. Tähän ei von Fischer voinut vastata mitään. Keskustelu oli johtanut siihen, että hän kehoitti Fabritiusta matkustamaan Berliiniin päätösvaltaisemman viranomaisen vastauksen hankkimiseksi. Joka tapauksessa von Fischer lupasi viipymättä toimittaa Fabritiuksen jättämän selonteon esimiehistölleen.

Näin niukoin tuloksin ei Fabritius halunnut matkustaa kotimaahan niiden luo, joiden asiaa hän oli ajamassa. Hän katsoi tarvitsevansa selvempiä ja positiivisempia lupauksia voidakseen innostaa maanmiehiään saksalaissuuntaiseen aktiiviseen politiikkaan. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin seurata von Fischerin kehoitusta ja matkustaa Berliiniin. Kun minunkin aikomuksenani oli lähteä sinne neuvotellakseni Wetterhoffin kanssa sekä sittemmin käydäkseni Lockstedtissa katsomassa nuorten miestemme harjoittelua, päätimme matkustaa yhdessä. Matkamme lykkäytyi kuitenkin noin parilla viikolla, kun Wetterhoff ilmoitti meille, että hän odotti parhaillaan mitä tärkeintä ratkaisua ja ettei Suomen lähettien juuri kannattanut tulla Berliiniin ennenkuin tämä ratkaisu oli tapahtunut. Maaliskuun loppupuolella me vihdoinkin lähdimme matkalle. Meitä seurasi myös Bertel Paulig, joka oli vähää ennen saapunut Tukholmaan Wetterhoffin kuriirina. Tukholman-toimiston hoidon jätin ylioppilas Henrik Zilliacuksen hoiviin.

Matkalla sattui välikohtaus, joka osoitti, kuinka helposti yrityksemme saattoi tulla ilmi ja venäläisille kavalletuksi. Istuessani juomassa aamukahvia Malmön rautatieravintolassa astui sisään iloinen ja äänekäs seura, johon kuului yksi herra ja kaksi hienoa naista. Herra oli — Kaarlo Luoto. Kohtaus oli minulle peräti epämieluinen. Tukholmassa olin saanut tietää, että tuo kuuluisa ent. sosialisti-agitaattori yhtenään matkusteli Saksan ja Suomen väliä Saksan amiraaliesikunnan salaisena asiamiehenä ja vakoilijana, mutta väitettiin, että hän myöskin palveli venäläisiä sotilasviranomaisia samassa ominaisuudessa. Muutamia päiviä aikaisemmin olin käynyt Luodon luona tämän hotellissa Tukholmassa koettaakseni, jos mahdollista, saada selkoa hänen toiminnastaan. Hän tunsi minut heti ja tuli luokseni muhevasti naureskellen.

»Hei, kas tohtori Gummerus! Minne te olette matkalla?» sanoi hän.

Tässä olivat hyvät neuvot tarpeen. Luoto ei missään nimessä saanut tietää, että olin menossa Berliiniin. Vastasin senvuoksi umpimähkään: »Kööpenhaminaan», ja poistuin heti ravintolasta. Etsin käsiini Pauligin ja annoin hänelle ohjeeni. Hänen pitäisi Sassnitzista soittaa Wetterhoffille ja pyytää häntä ilmoittamaan Saksan viranomaisille Luotoa koskevat epäilymme. Onneksi ei Luoto tuntenut Pauligia ulkomuodolta. Itse jäisin tänne ja jatkaisin matkaa vasta seuraavana päivänä.