Minä käväisin tosiaan Fabritiuksen kanssa Kööpenhaminassa, niinkuin olin Luodolle ilmoittanut… Siellä tapasimme maisteri Donnerin ja hänen rouvansa, joiden seurassa päivä kului hauskasti. Donner matkusti sitten Lundiin, kun taas me jatkoimme keskeytynyttä matkaamme Berliiniin. Kun olimme sinne saapuneet, sain kuulla, että Pauligin oli onnistunut Sassnitzista päästä puhelinyhteyteen Wetterhoffin kanssa ja että Luoto Berliiniin saapuessaan oli vangittu. Suureksi harmikseen sai Luoto nyt istua lukkojen takana koko sota-ajan. Jos hän olisi päässyt palaamaan Saksasta Suomeen, ei hän varmaankaan olisi salannut venäläisiltä, mitä kenties oli saanut tietää meidän toiminnastamme. Mutta Wetterhoffille hän sai tilaisuuden sittemmin kostaa.[7]
Kun sitten kävin Wetterhoffin luona hänen uudessa hienossa toimistossaan Landgrafenstrassen 20:ssä, havaitsin hämmästyksekseni ja ilokseni, että siitä tosiaan oli kehittynyt viranomaisten tunnustama puolivirallinen Suomen lähetystö. Siellä työskenneltiin kuumeisen innokkaasti. Korkeita herroja, sotilas- ja siviilihenkilöitä, tuli ja meni. Ja mikä muutos Wetterhoffissa itsessään oli tapahtunut niiden kahden kuukauden aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kun hänet viimeksi näin! Hänestäkin oli tullut asultaan ja olemukseltaan korkea herra, joka herätti kunnioitusta ja luottamusta jo huolitellulla puvullaan ja tyynellä ja varmalla esiintymisellään — miehestä, joka vielä puoli vuotta sitten oli ollut vain vaatimaton saksalainen sotamies ja joka, luotuaan yltään univormun, oli suuressa köyhyydessään joutunut esiintymään lainavaatteissa. En voinut olla naureskelematta partaani, kun ajattelin tätä silmiinpistävää muutosta.
Kun me, Fabritius ja minä, sitten luimme niitä selontekoja, joita Wetterhoff oli laatinut Suomen oloista ja omista laajakantoisista suunnitelmistaan, täytyi meidän tosin hiukan pudistella päätämme. Niistä saattoi todellakin huomauttaa, että ne eivät täysin vastanneet tosioloja… Kun sävyisästi kiinnitin hänen huomiotansa siihen, oli hänen vastauksenaan tuollainen diplomaattinen olanliike, joka sopi hänelle niin verrattomasti: Mein Gott! mitäs vahinkoa pienestä viattomasta koristelusta on? Mene tiedä, ehkei hän siinä ollut niinkään väärässä. Se vain on varmaa, että kukaan meistä muista ei olisi pystynyt tekemään samoin.
Mutta — kaikki nämähän olivat sivuseikkoja sen suuren kysymyksen rinnalla, josta olimme tulleet hänen kanssaan neuvottelemaan. Jo samana iltana, jolloin me olimme saapuneet, oli meillä kokous, joka kesti myöhään yöhön saakka. Ensin Wetterhoff teki selkoa toiminnastaan aina liikkeen alkuvaiheista saakka. Hänen laatimansa kirjalliset selonteot, jotka hän oli jättänyt Saksan viranomaisille ja jotka hän nyt antoi meidän luettavaksemme, tekivät, kuten jo olen huomauttanut, hiukan omituisen vaikutuksen. Tulokseksi »tarkastuksesta», kuten Fabritius meidän kesken nimitti käyntiämme, jäi kuitenkin se tosiasia, että hämmästyttävän paljon jo oli aikaansaatu lyhyessä ajassa. Siitä oli todistuksena jo muhkea toimisto semmoisenaan. Sitäpaitsi oli se vaikutusvaltaisten suhteitten sarja, jonka Wetterhoff oli onnistunut solmimaan, todellakin valtava, ja ettei tässä ollut kysymys mistään silmänlumeesta, siitä me saimme vakuutuksen toht. Sundwallilta, prof. Hahlilta ja vihdoin Lockstedtin-kurssien johtajalta majuri Bayerilta, joka tähän aikaan kohteli Wetterhoffia koko lailla kunnioittavasti. Wetterhoffin todellinen valtti oli kuitenkin se Lockstedtin-kursseja koskeva tieto, jonka hän oli saanut suuresta päämajasta ja jossa annettiin toiveita niiden pidentämisestä ja laajentamisesta. Asian takeeksi oli nähtävänä alkuperäissähkösanoma, jota Sundwall ei kuitenkaan kirjassaan ollenkaan mainitse ja jota ei myöskään ole tavattu ensimmäisen Berliinin-toimiston paperien joukossa.
Kun »tarkastus» oli suoritettu, antoi Fabritius Wetterhoffin tietää, että se muodostumassa oleva vanhempien maanmiesten ryhmä, jonka lähettämä hän oli, ei juuri ollut halukas hyväksymään häntä, Wetterhoffia, asiamiehekseen. Kaiken sen nojalla, mitä Fabritius nyt oli saattanut todeta, hän ilmoitti olevansa valmis kotimaan aktivisteille asian edun vuoksi vakuuttamaan, että Wetterhoff oli sopiva edustamaan meidän liikettämme, lupaus, joka myös lojaalisti täytettiin, joskin, kuten tunnettua, niukoin tuloksin. Omasta puolestani olin iloinen siitä, että Fabritiuskin nyt oli tullut vakuutetuksi Wetterhoffin pätevyydestä sille paikalle, jota hän nyt hoiti suureksi osaksi minun suositukseni nojalla.
Wetterhoff oli saanut kuulla meiltä, että maisteri Kai Donner oli tullut ylioppilaskomitean lähettinä ja paraikaa oleskeli Lundissa odottaen Berliinistä saapuvia tietoja. Hän ei rauhoittunut, ennenkuin oli sähkösanomain vaihdolla saanut aikaan sen, että Donner matkusti Berliiniin, niin vaarallista kuin sellainen matka olikin miehelle, joka aikoi palata kotimaahan. Donner saapui ja uusia neuvotteluja pidettiin asian pohtimiseksi. Mitä näihin neuvotteluihin ja keskusteluihin tulee, tyydyn viittaamaan Kai Donnerin painettuun selontekoon.[8] Ei Fabritius enkä minä uskaltaneet ottaa mukaamme muistiinpanoja siitä, mutta Donnerilla oli verraton keino muistiinpanojen tekoon — samojedinkieli, vieläpä sellainen samojedin murre, josta kellään muulla tämän tundrojen kansan tuntijalla ei ollut tietoa. Mainittakoon tässä vain, että me laadimme selonteon ylioppilasjärjestön toivomuksista ja että Wetterhoff jätti sen sijaisyleisesikunnan päällikölle kenraalieversti von Moltkelle ja että siinä tehtiin eri ehdotuksia Lockstedtin-kurssien pidentämisestä ja laajentamisesta. Sen jälkeen matkusti Donner Tukholmaan, mutta Fabritiuksen ja minun, jotka jäimme Berliiniin, oli vielä sovittava Wetterhoffin kanssa siitä, mistä olimme eri mieltä: Saksalta vaadittavien poliittisten takeiden välttämättömyyttä koskevasta kysymyksestä. Tehtiin vihdoin kompromissi. Wetterhoffin oli suullisesti esitettävä meidän näkökantamme siinä Suomen asiain valiokunnassa, jota oli suunniteltu jo joulukuussa ja joka nyt oli muodostettu, puheenjohtajana erikoinen suosijamme, yleisesikunnan eversti von Zimmermann, ja jäseninä sotaministeriön, amiraaliesikunnan ja ulkoministeriön edustajia. Tuloksena oli suullisesti esitetty vastaus, joka sisälsi, että Saksalla »on tosiasiallista harrastusta Suomeen ja sen pyrkimyksiin», ja sitäpaitsi lausunto, että »Saksan sotatoiminta Suomen taholla, jolloin myöskin tämän maan edut voitaisiin tyydyttää, on mahdollisuuksien piirissä». Enempää ei tänä ajankohtana voitu saavuttaa, mutta jotakinhan sekin oli.
Mutta asemaa kuvaavaa on, että Fabritius ja minä emme katsoneet ilman muuta saattavamme luottaa Wetterhoffin ilmoitusten todenperäisyyteen. Wetterhoffin tietämättä minä kävin eversti von Zimmermannin ja sitäpaitsi ulkoministeriön alivaltiosihteerin Zimmermannin luona. Helpotukseksemme havaitsimme, ettei meillä ollut pelkoomme syytä. Mitä Wetterhoff oli sanonut, piti pääasiassa paikkansa. Meidän hyvä suhteemme häneen ei kärsinyt siitä, että olimme ryhtyneet kontrolloimaan hänen tiedonantojaan. Hänellä oli se miellyttävä ominaisuus, että hän ei pahastunut, vaikka häntä arvosteltiin hyvinkin ankarasti. Voin sanoa hänestä samaa mitä sanoin Jonas Castrénista: oli mahdotonta ajan pitkään olla häneen suuttunut.
Tietenkin neuvottelimme hänen kanssaan myöskin moninaisista yksityiskohdista, m.m. tiedoitustoiminnan järjestämisestä.. Sitävarten täydensimme aikaisemmin laatimaamme ja kirjeenvaihdossamme käyttämäämme merkkinimien luetteloa. Wetterhoff oli Weissmann, Sundwall — Stegemann, Fabritius — Smedberg tai Fager, Donner — Sam, minä — Hellberg j.n.e. Keisari Wilhelm oli Hochberg, Hindenburg — Ostermann, majuri Bayer (Lockstedtin-kurssien johtaja) — Behrens. Saksan ulkoministeriö oli toht. Stramer, sotaministeriö — hra Landmann, meriministeriö — hra Seemann. Suomen kagaalille annettiin nimeksi täti Amanda, vanhojen aktivistien komitealle — setä Klaus, ylioppilaiden järjestölle — Behrensin pojat, suomalaisten upseerien järjestölle — urheiluliitto, eduskunnalle — ompeluseura j.n.e. Kaikki tämähän oli jokseenkin alkeellista ja antoi kirjeenvaihdollemme vain hyvin kyseenalaisen varmuuden, mutta mitäpä tehdä, kun ei ollut mahdollista käyttää chifferiä?
Vihdoin olin sitten valmis matkustamaan kaipuuni päämaaliin — Lockstedtin-leirille. Minun ei ole tässä tarvis kuvata tätä paikkaa, joka on tullut niin kuuluisaksi vapaustaistelumme historiassa. Leiristä sekä maanmiestemme kouluutuksesta ja elämästä siellä ovat monet heistä laatineet kuvaavia kertomuksia. Lyhyesti sanoen: Lockstedtin-leiri oli paikka, johon tultiin sivilistinä ja josta määräajan kuluttua lähdettiin ruumiilta ja sielulta muovattuna preussilaisen sotilashengen tunnettuun tyyliin. Ylen utelias olin näkemään kuinka meikäläiset pojat tulivat toimeen tässä suomalaisille käsitteille ventovieraassa ja lukemattomin pilakuvin ivatussa ympäristössä. Kuten tunnettua eivät Saksan sotilasviranomaiset olleet katsoneet sopivaksi puettaa suomalaisia tavalliseen saksalaiseen univormuun, vaan olivat antaneet heille partiolaisten nuorukaisasun. Todennäköisesti oli sen ehdotuksen tehnyt majuri Maximilian Bayer, joka oli Saksan »pfadfinderien» ylin päällikkö ja nyt komennettu johtamaan näitä omituisia opetuskursseja. Puettamalla meikäläiset partiolaisiksi tahdottiin myöskin osoittaa, että heitä ei katsottaisi Saksan armeijaan kuuluviksi. Oli arvatenkin edellytetty, että kurssien osanottajat olisivat nuorukaisia tämän sanan varsinaisessa merkityksessä. Varmaan hiukan hämmästyttiin, kun havaittiin, että Suomesta saapujat eivät suinkaan kaikki olleet nuorukaisia, vaan että heidän joukossaan oli useita kypsyneitä miehiä. Kenties silloin kaduttiin, mutta silloin olikin jo myöhäistä. Käsky oli käsky, ja niin sai tuo outo pukupeli jatkua.
Olivatko nuo arvostaan hyvinkin tietoiset maisterit, insinöörit, lääkärit, liikemiehet ja tulevat tuomarit itse täysin selvillä siitä, kuinka vastustamattoman koomillisen vaikutuksen he tekivät kuljeskelussaan 15-vuotiasten poikasten sievistelevässä partiolaispuvussa? Heidän omista kertomuksistaan näkyy, että univormu ei heitä oikein miellyttänyt. Mutta hymy häipyi huuliltani, kun katselin heidän ryhtiään ja kasvojaan. Heihin oli tullut jotakin uutta, jotakin, jota heissä ei ollut ennen. Oliko tuo sotilaallinen, asestettu mies, ajattelin ihmeissäni, sama oppinut maisteri, jonka kanssa Tukholmassa olin keskustellut filosofisista ongelmista ja Horatiuksen lyriikasta? Oliko tuo toinen uhkea sotilas sama yhtä oppinut maisteri, joka oli jättänyt haltuuni hienonhienot zoologiset preparaattinsa? Ja tuo kolmas mies, oliko hän todellakin sama hemmoiteltu herraspoika, jonka kelpoisuutta sotapalvelukseen olin vakavasti epäillyt?