Seuraavana aamuna, kun saatoin tovereitani harjoituskentälle, sain vastauksen kysymykseeni. Minä näin heidän asettuvan riviin ja sitten reippaasti marssivan eteenpäin kivääri olalla laulaen Porilaisten marssia minkä keuhkot kestivät. Perille tultua sain nähdä, että se, mitä heiltä vaadittiin, ei ollut puolikasvuisten partiolaisten leikkiä, vaan täysien miesten kovaa valmistusta sodan ankaruuteen. Täällä vaadittiin niiltä, jotka tahtoivat olla mukana, ruumiin ja hengen kaikkien voimien äärimmäistä ponnistusta. Itse he puhuivat aivan vaatimattomasti suorituksistaan ja olivat nyrpeissään siitä, että olivat vain »pfadfindereitä» eivätkä oikeita sotilaita. Mutta minun maallikkosilmissäni tässä yhtäkaikki valmistettiin Suomen vapaussotaa.
Kursseille komennetut saksalaiset upseerit olivat todellisuudessa, heti havainneet, että olisi ollut mieletöntä noudattaa alkuperäistä ohjelmaa, jonka mukaan olisi pitänyt vain pysytellä saksalaisten pfadfinderjärjestöjen kouluutusohjeiden puitteissa. Sen sijaan oli alusta alkaen päätetty antaa rekryyteille todellinen sotilaskouluutus kaikkine siihen kuuluvine harjoituksineen. Eikä siinä myöskään surkeiltu heidän voimiansa. Useimmat rekryytit olivat olleet palveluksessa vain pari kolme viikkoa, mutta jo alkoivat lihakset kovettua ja mieli terästyä. »Pojat», niin nuoremmat kuin vanhemmatkin, olivat muuttumassa sotilaiksi.
Mutta he olivat sen ohella poliittiseen ajatteluun tottuneita Suomen kansalaisia. He olivat antautuneet yritykseen määrätty poliittinen pyrkimys päämaalinansa. Mitä mahdollisuuksia oli tämän päämaalin saavuttamiseen? Pidennettäisiinkö kursseja? Oliko Saksa sitoutunut auttamaan meitä? Suunniteltiinko saksalaisten maihinnousua Suomeen? Sellaisia kysymyksiä singahuttelivat »pfadfinderimme» minulle, kun edellisenä iltana istuimme illallispöydässä. Niihin en ollut voinut vastata muuta kuin että kukaan ei vielä tiedä mitään varmaa, mutta että elämme hyvässä toivossa. Heidän pitäisi tyynesti jatkaa harjoituksiaan ja koettaa hillitä kärsimättömyyttään. Ja tähän surkean epämääräiseen vastaukseen täytyi miesparkojen tyytyä.
Kun sitten jälleen istuin rautatievaunussa paluumatkalla Tukholmaan, oli mieleni raskas. Rasittava ajatus, miten heidän, jotka nyt suorittivat sotilas- ja ampumaharjoituksia Lockstedtissa, kävisi, jos kurssit ilman muuta keskeytetään, tuntui entistäkin painostavammalta. Ja miten meitä silloin tuomittaisiin Suomessa? Totisesti, me olimme panneet kaiken yhden kortin varaan. Mutta malttakaamme! Hindenburg valmistelee parhaillaan suurta kevätrynnistystään itää kohti. Silloin tulisi Suomesta Saksalle arvokas liittolainen. Ja silloin nähtäisiin, että Lockstedtin-ystäväni eivät turhaan ole opetelleet sotilasammattia preussilaisten upseerien verrattomassa koulussa kestäessään filosofin tyyneydellä äksiisin vaivat ja aliupseerien karkeat mainesanat.
IV. ODOTUKSEN AIKOJA 1915.
Ne kuukaudet, jotka nyt seurasivat, olivat levottoman odotuksen aikaa meille tukholmalaisille ja vielä enemmän Suomen järjestölle. Fabritius, Donner ja minä olimme Berliinissä käydessämme tehneet kaiken voitavamme tukeaksemme Wetterhoffin pyrkimyksiä saada Lockstedtin-kurssit pidennetyiksi ja laajennetuiksi. Saksan viranomaiset olivat, niin ainakin toivoimme, tulleet vakuutetuiksi pyrkimyksemme vakavuudesta. Tulos riippui nyt suuressa määrin siitä, kuinka tehokkaasti ja taitavasti Wetterhoff saattoi käyttää tilannetta hyväkseen. Suuri merkitys oli tässä sillä, mihin suuntaan sotatoimet kääntyvät. Valtava, toukokuun alussa alkanut saksalais-itävaltalainen rynnistys itään saattoi suomalaisen itsenäisyysliikkeen kanssa solmitut suhteet toiseen valoon kuin ennen. Asema oli tässä suhteessa samanlainen kuin se, joka oli syntynyt suurten joulukuussa saavutettujen saksalais-itävaltalaisten voittojen jälkeen, jotka olivat tehokkaasti vaikuttaneet Saksan sodanjohdon mielialan kääntymiseen ylioppilaittemme sotakoulutusanomukselle suosiolliseksi. Nyt oli Venäjää vastaan suunniteltujen sotatointen perspektiivi vielä paljon laajempi ja samassa suhteessa eneni saksalaisten kiinnostus meidänkin maahamme.
Olin palannut Tukholmaan Kööpenhaminan kautta, missä tapasin Johannes Öhquistin. Hänellä oli harras halu ottaa osaa yritykseen, joka täydellisesti vastasi hänen omaa poliittista käsitystään ja jonka yhtenä alkuunpanijana hänen poikansa Harald oli ollut. Mieleeni johtui silloin ajatus koettaa saada vanha ystäväni kiinnitetyksi Wetterhoffin toimistoon, missä hänestä saattoi olla suurta hyötyä hänen tavattoman kielitaitonsa ja erinomaisten berliiniläisten suhteittensa sekä sen ulkomaiseen propagandatyöhön tottumuksen vuoksi, minkä hän edellisinä vuosina oli saavuttanut. Lisäksi ajattelin, että Öhquistin osanotto vahvistaisi luottamusta Berliinin-toimistoomme Suomessa olevissa »vanhoissa», joiden keskuudessa hän oli tunnettu ja arvossapidetty. Helsingin-komitealle lähettämässäni kirjeessä pyysin, että tämä koettaisi saada »kagaalin» lähettämään J. Öhquistin Berliiniin Wetterhoffin apulaiseksi. »Jonkun muun lähettäminen, joka kukaties toimisi Wetterhoffia vastaan ja koettaisi jäävätä hänet», lisäsin, »aiheuttaisi arvaamatonta vahinkoa. Wetterhoff on tähän saakka käyttäytynyt moitteettomasti. Hän nauttii saksalaisten luottamusta ja on saanut korkeimman sodanjohdon kiinnostumaan Suomeen.» Mitään vastausta tähän vetoamiseeni en saanut, mikäli muistan. Wetterhoffin ja minun välisen sopimuksen nojalla liittyi Öhquist kuitenkin toukokuussa Berliinin-toimistoon.
Olikin oikeastaan liian hyväuskoista minun puoleltani tässä asiassa kääntyä kagaalin puoleen tai ylimalkaan toivoa sen tukea. Muutamat sen jäsenet olivat tosin meille myötätuntoisia ja olivat eräiden muiden kanssa, joihin kuului myös valtioneuvos Edvard Hjelt, jo helmikuussa muodostaneet »keskuskomitean eli vanhojen neuvoston», jonka jäsenet olivat Saksan ystäviä ja odottivat vapautumisemme tapahtuvan Saksan voiton nojassa ja Saksan avulla.[9] Mutta kagaali sinänsä oli sisäisesti erimielinen eikä missään tapauksessa tullut kysymykseen yhteistyö ylioppilasjärjestön kanssa.
Kouraantuntuvan todistuksen siitä sain omasta puolestani, kun huhtikuun 10 p:n tienoilla palasin Tukholmaan. Toimistossani oli kirje Henrik Zilliacukselta, joka paria päivää aikaisemmin oli matkustanut Suomeen. Kirjeessä hän teki selkoa siitä, mitä minun poissaollessani oli Tukholmassa tapahtunut. M.m. oli hän vastaanottanut minulle osoitetut kagaalin terveiset. »Kagaali katsoo viisaudessaan», kirjoitti Zilliacus, »ettei Tukholmassa enää tarvita asiamiestä. Se kehoittaa sinua pakkaamaan matkalaukkusi ja palaamaan Roomaan. Ilmeisesti tulosta Atten (toht. Adolf Törngrenin) Tukholman-matkasta.» Tätä virasta-erottamista olin kauan odottanut sen jälkeen kun olin ruvennut ylioppilaskomitean edustajaksi Tukholmassa. Totta puhuen olikin tuolla kunniakkaalla kansalaisyhtymällä omalta kannaltaan täysi syy olla tyytymätön asiamieheensä.
Toht. Törngrenin olin muutamia viikkoja sitten (maaliskuussa) tavannut Tukholmassa ja silloin todennut, että hänen käsityksensä asemasta oli melko lailla toinen kuin meidän. Me luulimme tietävämme, että hän oleskellessaan Ruotsin pääkaupungissa oli antanut sekä ruotsalaisille että saksalaisille aivan toisia tietoja Suomessa vallitsevasta mielialasta kuin me. Nämä tuontuostakin tapahtuneet peruutukset ja jääväykset maanmiestemme puolelta tuottivat meille paljon huolta. Mahdollistahan on, että heidän kuvauksensa Suomessa vallitsevasta asemasta osaksi vastasivat todellisuutta, mutta kuinka haitallisesti ne vaikuttivatkaan meidän liikkeeseemme ja kuinka epäedullinen vaikutus niillä olikaan kaikkiin niihin ulkomaalaisiin, jotka harrastivat meidän yritystämme!