Todellista pettymystä tunsin, kun minun oli pakko todeta, että lämmin isänmaanystävä ja passiivisen vastarinnan horjumaton esitaistelija prof. Ernst Estlander, joka kävi Tukholmassa huhti- tai toukokuussa, tärkeissä kohdin paheksui meidän noudattamaamme politiikkaa. Tuntikausia kestäneet keskustelut eivät voineet saada häntä luopumaan torjuvalta kannaltaan.
Fabritius ja Donner, jotka tapasin jälleen Tukholmaan palattuani, lähtivät pian sen jälkeen Oihonnalla kotimatkalle, mutta kun laiva ajoi karille, oli heidän tultava takaisin Tukholmaan. Fabritius piti tätä »Jumalan sormen» viittauksena ja päätti matkustaa Lockstedtiin toteuttaakseen hartaan halunsa ainakin jonkun aikaa »auskulteerata» siellä olevien nuorempien tovereittensa harjoituksissa ja, jos hänen ruumiilliset voimansa sen sallisivat — hän oli silloin yli neljänkymmenen — jatkaa tällä tavalla yhteistyötään heidän kanssaan. Donner sitävastoin matkusti Suomeen maitse Pohjanlahden ympäri. Me olimme sangen levottomia siitä, että hänen Saksan-matkansa ehkä oli tullut venäläisten tietoon, mutta hän saapui onnellisesti perille ja saattoi tuoda tärkeän raporttinsa järjestölle. Hänen tiedonantojensa nojalla päätti komitea jatkaa keskeytettyä värväystä, mutta sillä ei ollut sanottavaa menestystä, kun asema kuitenkin kaikitenkin näytti peräti epävarmalta. Sitäpaitsi ilmestyi nyt rahallisia vaikeuksia, kun uusia varoja rekryyttien matkan kustantamiseksi ei voitu saada ennenkuin Saksan viranomaiset olivat tehneet lopullisen päätöksen Lockstedtin-kurssien jatkamisesta ja laajentamisesta. Maisteri Bertel Appelbergilta, jonka liikkeen Söderström & C:on kautta rahalähetykset nyttemmin kulkivat, sain alinomaa kehoituksia lähettää rahaa niin pian kuin suinkin »katalogien kustannusten suorittamiseksi», mutta en mahtanut asialle mitään. En voinut saada tarvittavia varoja edes sen vajauksen täyttämiseksi, joka oli syntynyt, kun aikaisemmin lähetettyjen rekryyttien matkakustannukset oli arvioitu liian alhaisiksi.
Wetterhoffilta saapuneet tiedot olivat kuitenkin huhtikuun lopulla ja toukokuun alussa hyvin toivehikkaita. Huhtikuun 24 p:nä ilmoitin Helsinkiin: »Falkenhayn määrännyt, että kursseja on jatkettava ja laajennettava. Suunnitelmaa laaditaan yleisesikunnassa; se tarkoittaa aina tuhannen uuden rekryytin vastaanottamista, sellaistenkin, jotka eivät puhu saksaa. Edellisiä käytetään opettamaan ja komentamaan tulokkaita. Yksityiskohtaisia tietoja tuonnempana. Ilmoittakaa minulle, onko teistä suunnitelma periaatteessa hyväksyttävä. — — — Kun sähkötän jotakin sairaudesta, terveydestä, lääkäristä y.m.s., on heti joku lähetettävä Tornioon noutamaan postia postinhoitajatar Hulda Reuterilta, joka jättää postin ainoastaan sille, joka voi toistaa sähkösanoman sanamuodon ja näyttää lukkoneulat.[10] Hän ottaa vastaan myöskin Tukholmaan menevää postia. Tärkeämmät kirjeet kirjoitan sympateettisella musteella kirjojen kääreenä käytetyn paperin sisäpuolelle. Tehkää te samoin! Kirjeitteni reagenssi: ammoniakki. — Sotilasraportteja odotetaan Berliinissä hartaasti.»
Toukokuun 3 p:nä täytyi minun kuitenkin ilmoittaa: »Asia Berliinissä viivästynyt tärkeän sotilashenkilön poissaolon vuoksi.» Todellisuudessa oli Wetterhoff, jonka oli onnistunut saada yleisesikunta ja ulkoministeriö puolelleen, kohdannut itsepäistä vastarintaa sotaministeriössä. On luultavaa, että uusi uhka Italiasta, joka toukokuun 23 p:nä julisti sodan Itävalta-Unkaria vastaan, sai eräät johtavat henkilöt Saksassa epäröiviksi mitä Suomeen kohdistuvaan toimintaan tulee. Kuinka ristiriitaisia Berliinistä saapuneet tiedot olivat, osoittaa seuraava Donnerille luultavasti toukokuussa lähettämäni sähkösanoma:
»Painatustyö pidennetty rajoittamattomaksi ajaksi. Vanha käsikirjoitus jää kirjapainoon. Uutta vastaanotetaan edelleen kuinka suuri sivumäärä hyvänsä.»
Jos Suomessa ja Tukholmassa oltiin levottomia vitkastelusta, niin oli odotusaika vielä paljoa hermostuttavampi Lockstedtin »pfadfindereille». Useimmat eivät kuitenkaan antaneet mielensä masentua. Niinpä on eräs »Smedbergin» (Fabritiuksen) toukokuun 2 p:nä kirjoittama kirje sävyltään sangen optimistinen:
»Suuri asiamme on niin hyvällä kannalla kuin ikinä on rohjettu toivoa. Tämähän alkaa jo maistua realiteeteilta. Työajan pitennys ja lisää miehiä! Ensimmäinen askel on astuttu ja silloin on astuttava myöskin toinen. Kunpa vain otettaisiin niin pitkä askel kuin mahdollista! Sitten on jäätävä odottamaan kolmannen aikaa. Meidän pitäisi minun nähdäkseni ennen tätä suurta (toista) askelta pitää neuvottelu Tukholmassa kotimaan ja etelän henkilöiden kanssa. Siihen haluaisin ottaa osaa.»
Mutta kun »realiteetteja» yhäkään ei kuulunut, väsyi moni äksiisiin ja lähti leiriltä. Jotkut jäivät Berliiniin Wetterhoffin vaivoiksi. Toisia tuli Ruotsiin, useimmat melkein ilman äyrin pyörylää taskussa. Minun tehtäväkseni tuli silloin hankkia heille toimeentulovaroja kerjäämällä rahoja tuttaviltani Tukholmasta. Toht. Alma Söderhjelm oli minulle siinä avullisena väsymättömästi. Mieluimmin koetin kuitenkin hankkia heille palkattua työtä.
Ihan helposti käsiteltäviä eivät nämä lomalla olevat »pfadfinderit» olleet. Pari suomalaista »sisua» täynnä olevaa nuorukaista oli minun onnistunut matkarahoilla varustettuina lähettää Hernösandiin, missä he toivoivat saavansa työtä jossakin puutavaraliikkeessä. He olivat näet metsänhoitajia ammatiltaan. Olin silloin huoahtanut helpotuksesta. Mutta viikkoa myöhemmin sain heiltä kirjeen — Kristianiasta. He eivät olleet saaneet työtä Hernösandissa ja olivat matkustaneet koettamaan onneansa Norjaan. Turha sanoakaan, että he jälleen olivat ilman rahaa. Eikö Herra Tohtori tahtoisi olla niin hyvä j.n.e. Mitäpäs siinä muutakaan kuin taas panna kerjuukoneisto käyntiin, jotta saattaisin lähettää taskurahaa noille kärsivällisyyttä koetteleville ja kuitenkin herttaisen sympaattisille hurjapäille. Tällä kertaa kävikin paremmin. He saivat työtä jossakin Keski-Norjassa ja tulivat nyt toimeen jonkun aikaa. Mutta kuukauden kuluttua ilmestyivät he jälleen Tukholmaan kassa tietenkin aivan laihana. Nyt täytyi heitä hoivata uudelleen. Silloin oli jo kesäkuu ja minä olin muuttanut maalle lähelle Tukholmaa. Toinen harhailevista ritareista saattoi senvuoksi saada asunnokseen minun huoneeni Odenkadun 19:ssä. Mitä he siellä harrastivat muutamien muiden lomalla olevien iloisten »pfadfinderien» kanssa, jääköön kertomatta. Varmaa vain on, että minun ei ollut aivan helppoa lepyttää hieman tylyä talonisäntääni, patruuna Fagerströmiä. Hän antoi anteeksi sillä kertaa pojille, mutta minun huoneessani he eivät enää saaneet asua. »Tohtorilla on kovin kummallisia tuttavia», lausui hän hyvänsävyisesti. Vihdoin onnistui minun saada yritteliäät nuorukaiset palaamaan Lockstedtiin.
Kaikki tämä kävi vielä laatuun, mutta mitä tekisin, jos saisin hoitaakseni satakunnan, enkä vain kymmenkunnan leivätöntä ja työtöntä palaavaa »pfadfinderiä»? Sitä tuskin uskalsin ajatellakaan. Kun nyt, kun sentään oli onnistumisen toiveita, ei voitu saada penniäkään Suomesta yrityksemme avustamiseksi, kuinkapa saattaisimme odottaa apua hädässä, jos kaikki raukeaisi tyhjiin?