Passiivista vastarintaa venäläistyttämistä vastaan jatkettiin järkähtämättömän sitkeästi, mutta menestyksen saavuttaminen näytti yhä toivottomammalta. Alakuloisuus ja kohtaloon alistuminen sai valtaa niidenkin keskuudessa, jotka olivat innokkaimmin ajaneet vastarinnan asiaa, ja kansallinen demoralisatio levisi yhä laajemmalle. Halpa aineellisuus tuntui olevan astumassa »sortovuosien» ensi aikojen uhrautuvan isänmaallisen ihanteellisuuden tilalle. Joskaan emme voineet pelastaa valtiomme itsehallintoa, niin voimmehan ainakin hankkia aineellista hyötyä yhteydestämme Venäjän kanssa — se ajatus oli hyvinkin lähellä.
On oleva historiantutkimukselle mielenkiintoinen tehtävä osoittaa, missä määrin Suomen taloudellinen nousu yhdeksännentoista vuosisadan lopussa ja kahdennenkymmenennen alussa aiheutui läheisestä yhteydestä Venäjän kanssa. Tosiasia on, että vuonna 1913 lähes 3/10 viennistämme suuntautui Venäjälle ja että Venäjän markkinat olivat ehdottomasti tärkeimmät suurelle osalle teollisuuttamme. Tullirajan poistaminen Suomen ja Venäjän väliltä olisi yhäkin parantanut tuotteittemme jo nyt erinomaisia myyntimahdollisuuksia. Lisäksi tuli Suomeen sijoitetun venäläisen sotaväen ylläpidosta johtuva hyvien Venäjän ruplien jatkuva virtaaminen tänne ja se suuri työvoiman ja suoranaisten kustannusten säästö, mikä ainakin toistaiseksi tuli hyväksemme siitä,-että kansamme oli vapautettu sotapalveluksesta. Sen korvaukseksi meiltä otettu kahdenkymmenen miljoonan markan vuotuinen vero ei taloudellisesti merkinnyt paljoa tähän säästöön verrattuna. Ja mitä rajattomia mahdollisuuksia tarjosikaan valtava Venäjän valtakunta älykkäille ja yritteliäille suomalaisille!
Kaikissa näissä houkuttelevissa aineellisissa eduissa piili epäilemättä suuri vaara. Tietenkin puhuttiin niistä mahdollisimman vähän, mutta luulen kuitenkin, että ne askarruttivat ajatusta yleisemmin kuin tahdoimme tunnustaa ja että tämä heikensi tuntuvasti poliittista ja kansallista vastustusvoimaamme. Varmaksi voi katsoa, että nämä näkökohdat olivat yhtenä pääsyynä siihen, että osa liikemiesluokkaamme sittemmin asettui Suomen irroittamista keisarikunnasta tarkoittavan suunnitelman suhteen kylmäkiskoiselle, jopa vastustavalle kannalle.
Sanalla sanoen, Suomen sisäiset olot ja venäläistyttämisen nopea menestys antoivat aihetta mitä lohduttomimpiin mietelmiin. Tuntui siltä, että ei saattanut kestää enää montakaan vuotta ennenkuin vastustusvoimamme on murrettu. Ja jos loimme katseen ulospäin, oli näköpiiri yhtä synkkä. Olihan meillä tosin lukuisia ystäviä maailman kaikkien kansojen keskuudessa ja ulkomainen propagandamme oli tehokkaasti edistänyt kansainvälisen, Suomea puoltavan käsityskannan syntymistä. Mutta siitä huolimatta emme voineet olla näkemättä sitä katkeraa totuutta, että ei yksikään ainoa ulkomainen valta liikauttaisi sormeaankaan avuksemme, jos Suomen autonomia lopullisesti tuhottaisiin. Asiaa pidettiin ja tultaisiin auttamattomasti vastedeskin pitämään Venäjän sisäisenä asiana, johon mikään ulkopuolinen valtio ei voinut sekaantua.
* * * * *
Eräänä lämpimänä ja kauniina päivänä kesäkuussa 1914 istuin hotellihuoneessa pienessä Spalaton kaupungissa Dalmatiassa kirjoittamassa tutkielmaa keisari Diocletianuksen palatsin merkillisistä raunioista. Äkkiä syöksyi sisään muuan hotellin saksalaisia palvelijoita kädessään Itävallan lippu. Hän oli kalpea ja kiihtynyt ja vastasi kysymykseeni, mikä nyt oli hätänä: »Perintöruhtinas on murhattu!» Se oli tapahtunut pari tuntia sitten Sarajevossa, joka on aivan lähellä Spalatoa. Lippu asetettiin puolitankoon huoneeni ikkunan ulkopuolelle.
Spalatossa vallitsi tietenkin yleinen mieltenkuohu, mutta minuun ei tapaus tehnyt sanottavan syvää vaikutusta. Olihan ruhtinaiden murhia ennenkin tapahtunut. Eikä kukaan kuolevainen saattanut silloin aavistaa tämän murhan kohtalokkaita seurauksia. Olin sitäpaitsi syventynyt tieteelliseen työhöni enkä silloin paljoa ajatellut politiikkaa. Spalatossa olin tullut Adrianmeren ympäri tekemäni tutkimusmatkan päätekohtaan ja nousin seuraavana päivänä italialaiseen höyrylaivaan matkustaakseni Cattaron ja Durazzon kautta takaisin Italiaan. Durazzon avoimessa ulkosatamassa oli ankkurissa parikymmentä sotalaivaa, mikä mitäkin kansallisuudeltaan. Veljessovussa ne olivat laskeneet maihin sotaväenosastoja avustamaan Albanian vastavalittua »kuningasta», Wiedin prinssiä, tämän taistelussa kapinallisia alamaisiaan vastaan. Astuin maihin ja kävelin kenenkään, estämättä läpi pienen kaupungin aina sen ulkopuolella oleville mirdiittien juoksuhaudoille saakka. Edellisenä päivänä oli ollut hiukan laukaustenvaihtoa, mutta nyt oli kaikki rauhallista. Palattuani satamaan ja astuttuani veneeseen, jonka tuli saattaa minut takaisin höyrylaivaan, näin omituisen näyn. Rannalle saapui loistava kulkue. Sen etunenässä astui kuningas itse albanialaisessa kansallispuvussa ja henkivartionsa ympäröimänä. Hänen perässään kannettiin paareilla kukitettua ruumisarkkua, ja sitten seurasi joukko ulkomaisia upseereita koreissa paraatipuvuissa. Sain tietää, että vainaja oli hollantilainen kenraali Thompson, joka oli kaatunut eräässä kahakassa muutamia päiviä sitten ja jonka ruumis nyt juhlallisesti saatettiin odottavaan hollantilaiseen risteilijään. Eikö tämä ollut Euroopan valtain välisen erinomaisen sovun tunnuskuva? Siltä tuntui, sillä ulkosatamassa olevien sotalaivojen sarjassa ja kaupungin kirjavassa sotilasvilinässä olivat maanosamme kaikki suurvallat edustettuina.
Ei kestänyt monta viikkoa Roomaan palaamiseni jälkeen, kun kävi ilmi, että tämä sopu oli vain pettävää harhaa. Tarvinneeko minun kuvatakaan, miten levottoman jännittyneenä pieni suomalainen piiri Roomassa seurasi maailmanhistoriallisia tapahtumia heinäkuun kohtalokkaina loppuviikkoina? Lyhyesti, uskomatonta, mutta totta: viisi Euroopan kuudesta suurvallasta kävi keskenään olemassaolon kamppailua, ja niiden joukossa oli Venäjä. Se seikka oli yhdellä iskulla kerrassaan muuttanut aseman mitä meidänkin syrjäiseen maahamme tulee. Mitä saatoimme, mitä tuli meidän tehdä tässä uudessa asemassa?
Kirjassani Aktiva Kämpar (siv. 226) olen kuvannut aktiivisen vastustuspuolueen pyrintöjen käytännöllispoliittisia suuntaviivoja seuraavalla tavalla: »jokaisen suotuisan vaiheen ripeä hyväksikäyttö, yhtyminen niihin liittolaisiin, joita uudet kumousliikkeet Venäjällä ja uudet maailmanpoliittiset selkkaukset saattavat meille tuottaa, valmistautuminen aseelliseen kapinaan ja kaikkien niiden puolueiden yhteistoiminta, jotka vain tahtovat siinä olla osallisina, riippumatta kieli- tai sisäpoliittisista vastakohdista». Olihan tämä kaikki kylläkin selvää — periaatteessa, mutta mikä oli Suomelle suotuisa vaihe tällä hetkellä ja ketkä olivat meidän liittolaisiamme siinä maailmanpoliittisessa selkkauksessa, joka nyt oli syntynyt?
On tunnettua ja monta kertaa jo kuvattu, kuinka yleinen mielipide Suomessa sodan sytyttyä jakautui kahteen jyrkästi vastakkaiseen leiriin, ympärysvaltain ja saksalaisten ystäviin. Tämä hajaannus ilmeni myöskin suomalaisten aktivistien pienessä piirissä Roomassa. On turhaa tässä luetella, mihin perusteluihin kummassakin leirissä nojauduttiin. Omasta puolestani ei minun ollut ensi alussa aivan helppoa määrätä kantaani. Lapsuudesta saakka oli minut kasvatettu ihailemaan Ranskan kansaa ja sen vanhaa, jaloa kulttuuria. Saksan kansaa ja sen suuria luonteenominaisuuksia kohtaan tunsin syvää kunnioitusta, puhumattakaan Saksan tieteestä, jonka kiitollinen oppilas olin ollut monta vuotta. Mutta saksalainen hallitusjärjestelmä ei useassakaan suhteessa minua miellyttänyt. Väkivalta Belgiaa vastaan ei myöskään ollut omiaan taivuttamaan mieltäni Saksan puolelle.