Mutta nämähän olivat vain tunnesyitä, joiden ehdottomasti täytyi väistyä syrjään oman suuren reaalipoliittisen kysymyksemme tieltä: kumpiko tapaus on edullisempi Suomelle, ympärys- vaiko keskusvaltain voitto? Siihen kysymykseen näytti olevan olemassa vain yksi vastaus. Kun ympärysvaltain ystävät sanoivat toivovansa ympärysliiton voittoa, mutta samalla Venäjän tappiota, tuntui se minusta olevan peräti naiivia ja epäloogillista. Että tämä toivomus sittemmin ihmeellisellä tavalla oli toteutuva, oli mahdollisuus, jota nyt sodan alussa ei lainkaan voinut ottaa huomioon. Jos Venäjä suoriutuisi sodasta voitokkaana, oli sangen vähän toiveita siitä, että sen liittolaiset Ranska ja Englanti rauhanteon jälkeen voisivat tai edes tahtoisivat vaikuttaa Venäjän hallitukseen Suomen hyväksi. Sitävastoin tuntui Saksan etu vaativan Venäjän sortamien kansojen vapauspyrintöjen kannattamista, varsinkin jos sotatapahtumat johtaisivat laajoihin, sotatoimiin saksalaisten puolelta itärintamalla. Mikä oli silloin luonnollisempaa kuin että me suomalaisina asetuimme Saksan puolelle ja aktivisteina tähysimme mahdollisuuksia päästä kosketuksiin sen hallituksen ja ylimmän sotapäällystön kanssa?
Nämä syyt olivat niin painavia, että ne sodan alkupäivinä vaikuttivat jopa ystävääni Henri Biaudet'henkin, jonka syntyperänsä vuoksi enemmän kuin muiden suomalaisten olisi luullut koko sydämestään olevan Ranskan puolella. Tämä tavattoman lahjakas ja moniyritteliäs mies oli aloittanut uransa upseerina ensin Venäjän palveluksessa, sitten kotimaisessa sotaväessämme. Sortovuosina hän oli jättänyt sotilasuran ja antautunut sanomalehtimiesalalle. Pian hän luopui siltäkin uralta ryhtyen tiedemieheksi. Uskomattoman lyhyessä ajassa hän oli suorittanut sekä filosofiankandidaatti- että -lisensiaattitutkinnon ja oli nyt jo vuosikausia oleskellut, Roomassa suorittaen suurella menestyksellä arkistotutkimuksia historian alalla. Helsingissä hän oli intomielisesi liittynyt aktiiviseen vastustuspuolueeseen ja ollut sen uuraimpia työvoimia. No niin, kun heti sodan syttymisen jälkeen arveltiin Saksan lähettävän Itämerenlaivastonsa retkelle Suomen rannikolle, aikoi Biaudet ottaa osaa retkeen vapaaehtoisena. Olipa hän sitä varten jo asettunut yhteyteen Saksan Roomassa olevan sotilasasiamiehenkin kanssa. Muistan kuinka hän kerran repäisevällä tavallaan laski leikkiä äkillisestä saksaIaisinnostaan sanoen, että meidän on toki muistettava, että hän oli syntynyt Heidelbergissä!
Saksan laivaston retkestä Suomeen ei kuitenkaan tullut mitään. Biaudet'n saksalaisinto laimeni hyvin pian, mitä selvemmäksi kävi, että saksalaiset kohdistivat pääponnistuksensa Ranskaa vastaan ja pysyttelivät itärintamalla vain puolustuskannalla. Samalla elimme kiusallisessa tietämättömyydessä Suomen oloista. Postinkulku oli peräti hidasta ja epäsäännöllistä, jopa ajoittain kokonaan katkennut. Mitä kotimaassa ajateltiin, mitä toivottiin, mitä tehtiin? Siihen ei kukaan voinut vastata. Italian sanomalehdissä näkyi silloin tällöin joitakin lyhyitä uutisia Suomesta, mutta ilmeisen häikäilemättömästi venäläiseen henkeen väritettyjä. Niinpä esim. Messaggero sisälsi elokuun 26 pnä seuraavan ällistyttävän sähkösanoman Pariisista:
»Huolimatta viime vuosien vaikeuksista (!) ottaa Venäjän suomalainen väestö yksimielisen innokkaasti osaa sotaan. Kaikki hankinta- ja mobilisointitoimet on suoritettu erinomaisen nopeasti, mistä on kiittäminen kaikkien avustusta. Kaikki voimakkaat miehet pyytävät saada palvella Venäjän armeijassa, ja siihen onkin suostuttu.»
Näin kului viikko toisensa jälkeen tässä eristystilassa. Vihdoin puolivälissä syyskuuta sain kirjeen Wienistä vanhalta ystävältäni, yliopistonlehtorilta, kirjailijalta ja lämpimältä isänmaanystävältä Johannes Öhquistiltä. Hän oli asettunut yhteyteen erään Saksan ulkoasiainministeriössä palvelevan tuttavansa kanssa, ja tämä oli kehoittanut häntä matkustamaan Berliiniin. Ministeriössä näet haluttiin neuvotella jonkun Suomen olojen tuntijan kanssa. Hänen terveytensä ei kuitenkaan sallinut hänen lähteä matkalle. Tahtoisinko minä tehdä sen hänen sijastaan?
Tahdoinpa tietenkin! Viikkomääriä oli minua kiusannut tämä melkein täydellinen eristys kotimaasta. Työnteko ei sujunut, vaikka kuinka olisi yrittänyt. Tuntui mielettömältä istua askartelemassa vanhojen roomalaisten piirtokirjoitusten ja korkokuvien ääressä, kun kukaties oli tekeillä semmoista, mikä tulisi ratkaisemaan isänmaan kohtalon. Nyt minulle tarjoutui tilaisuus päästä epätietoisuudesta ja ehkä tehdäkin jotakin suuren asian hyväksi. Berliinissä saisin kukaties tietoja saksalaisten aikomuksista Suomen suhteen. Joka tapauksessa joutuisin varmaan kosketuksiin maanmiesteni kanssa, jotka samoin kuin minäkin katsoivat, ettei nyt käy istuminen kädet ristissä.
Vaimoni, joka vahvasta ranskalaisystävyydestään huolimatta oli heti selvillä siitä, että Saksa tällä hetkellä oli meidän luonnollinen liittolaisemme, kehoitti minua innokkaasti suostumaan esitykseen. Päätökseni olikin pian tehty. Öhquistin kirje taskussani menin Saksan lähetystöön anomaan passia. Minut tunnettiin jokseenkin hyvin Rooman saksalaisissa piireissä, kun olin monta vuotta työskennellyt saksalaisessa arkeologisessa laitoksessa ja olin sen johtajan, professori Delbrückin hyvä ystävä. Passin sain, vieläpä komean »Kaiserpassin», joka antoi minulle kaikki diplomaattikuriirin oikeudet. Minusta tuntui hyvältä enteeltä, että passin allekirjoittanut lähetystöneuvos oli nimeltään Hindenburg.
Syyskuun 19 p:nä matkustin Roomasta. Keisaripassini raivasi tieltä kaikki vaikeudet rajojen yli mentäessä. Berliiniin saavuttuani asetuin heti yhteyteen Johannes Öhquistin saksalaisten ystävien kanssa. Heidän keskuudessaan tapasin mitä vilkkainta harrastusta Suomen saksalaisystävälliseen asenteeseen. Muutamat tapaamistani henkilöistä edustivat kuitenkin sitä sodan vastustusta, joka oli vallalla muutamissa piireissä, vaikka ei päässyt julkisuudessa näkyviin yleisen innostuksen aikana. Saattoipa kuulla lauseita, jotka arveluttavasti muistuttivat maankavalluksen kantaa. Niinpä esim. toht. Rudolf Breitscheid — radikaali poliitikko, joka sittemmin vuoden 1918 jälkeen näytteli huomattavaa osaa uudessa Saksassa — sanoi minulle suorastaan toivovansa, että Saksan aseet eivät pääsisi voitolle, koska se suuressa määrässä vahvistaisi taantumuspuolueita ja heikentäisi demokratiaa. Toinen tyytymätön oli Preussin maapäivien puolalainen edustaja Korfanty, hänkin etualan miehiä sodan lopulla. Odottaen kansallisia myönnytyksiä itämaakuntien puolalaisille hän pysyi vielä tarkkaavalla kannalla, mutta ellei näitä myönnytyksiä tehtäisi, katsoi hän olevansa vapaa uskollisuusvelvollisuudesta valtakuntaa kohtaan. Ilmeisesti tuntui tässä vaikutusta Nikolai Nikolajevitsin kuuluisasta julistuksesta Puolan kansalle. Ja muuten, miksikä eivät puolalaiset samoin kuin mekin olisi toivoneet kansallisen itsenäisyytensä unelmien toteutumista sodan avulla?
Mutta Saksan kansan valtavassa enemmistössä vallitsi tähän aikaan mitä hehkuvin innostus ja järkähtämätön voitonvarmuus. Suuri rynnistys Pariisiin oli tosin juuri silloin epäonnistunut, mutta peräytyvät saksalaiset armeijat olivat muodostaneet uuden rintaman ja Aisne-joella voitokkaasti torjuneet ranskalaisten ja englantilaisten vastarynnistyksen. Pohjois-Ranskassa ja Belgiassa jatkui vielä n.s. vapaan liikunnan sota. Sotivien kuuluisa »kilpajuoksu merta kohti» oli täydessä käynnissä ja sen tuloksesta riippui, kummanko vastustajan onnistuisi saartaa toisen sotajoukot. Joka päivä odotettiin Antwerpenin kukistumista. Jos saksalaisten onnistuisi tunkeutua edelleen pitkin Pohjanmeren rannikkoa lounaaseen ja siten katkaista Ranskan ja Englannin välitön yhteys, saattoivat he vielä toivoa täydellistä voittoa. Idässä oli Hindenburg pelastanut Itä-Preussin loistavilla voitoillaan Tannenbergin ja Masurijärvien luona. Sen jälkeen olivat hänen joukkonsa rientäneet etelään ankarasti ahdistettujen itävaltalaistenavuksi. Jos täällä käynnissä olevat sotatoimet päättyisivät venäläisten täydelliseen tappioon, jatkaisivat saksalaiset voittokulkuansa kukaties Pietariin saakka, ja silloin olisi Suomen vapauttamisen hetki lyönyt. Sitä tärkeämpää oli nyt saada selkoa Saksan aikomuksista meidän suhteemme.
Minun on kuitenkin myöntäminen, etteivät kokemukseni siinä suhteessa olleet rohkaisevia. Kävin useiden vaikutusvaltaisten henkilöiden, m.m. keskustan mahtavan johtajan Erzbergerin luona, ja lopulta ulkoministeriössäkin, missä tulin tekemisiin lähinnä lähetystösihteeri Weberin kanssa, jonka alaan kuului Venäjän ja pohjoismaita koskevien kysymysten käsittely. Kaikkialla virallisissa piireissä kohtasi minua hämmästyttävä tietämättömyys mitä Suomeen tulee. Weberin ensimmäisestä kysymyksestä hänen vastaanottaessaan minut: »Puuhataanko Suomessa kapinaa?» selvisi minulle, millä kannalla asiat olivat. Kysymykseen saatoin vastata ainoastaan, että Suomi on aivan aseettomana, että kapinan nostaminen niin ollen ei toistaiseksi voi tulla kysymykseen, että maa nurkuu ankaran sorron alaisena, että kansa kaipaa vapautumista Venäjän ikeen alta, mutta että en tiedä, mitä Suomessa ajatellaan mahdollisesta yhteistoiminnasta Saksan kanssa. Sehän riippui myöskin siitä, mitä Saksa saattoi luvata meille. Keskustelun tuloksena oli, että minä tarjouduin matkustamaan Suomeen ottamaan selkoa mielialasta, mihin tarjoukseen Weber mielihyvällä suostui.