Minun oli siis matkustettava Suomeen, mutta mitenkä? Tukholmaan saakka kävisi kaikki hyvin, mutta jatko oli sitä arveluttavampi. Saksalainen passini täytyi minun pitää niin salassa kuin mahdollista, ja suomalainen passini — niin, se oli kyllä kunnossa, mutta jos astuisin isänmaan kamaralle se kourassa, minut varmaankin vangittaisiin ja teljettäisiin istumaan kuusi kuukauttani keisarillisen majesteetin ja Romanovin hallitsijahuoneen loukkaamisesta. Silloin saisin luopua kaikista toiveistani saada mitään aikaan salahankkeillani! Jos korkeat viranomaiset sitten jollakin tavoin saisivat aavistustakaan siitä, että olin matkustanut Saksan läpi keisaripassilla ja Berliinissä neuvotellut Venäjän valtakunnan vihollisten kanssa, saattaisi minun käydä varsin huonosti. Ei, tämä hetki oli peräti soveltumaton rikokseni sovittamiseen lukkojen takana. Minun oli niin ollen pakko matkustaa »incognito», sillä Suomeen oli minun joka tapauksessa päästävä.
Kaikkea tätä mietiskelin matkallani pohjoista kohti ja tulin siihen tulokseen, että oli olemassa vain kaksi mahdollisuutta. Joko minun oli tehtävä kaikkea muuta kuin vaaraton yritys päästä maahan ja sieltä taas pois ilman passia — esim. Tornion kautta — taikka käytettävä… jonkun toisen passia. Tämäkään keino ei ollut vaaraton, mutta sentään verrattoman paljon parempi, joskaan ei moraaliselta, niin ainakin käytännölliseltä kannalta. Mutta kukapa näinä aikoina halusi lainata passiansa salavehkeilijäparalle? Muistuttelin mieleeni kaikki Tukholmassa olevat tuttavani — sillä ruotsalainen passi oli epäilemättä varmin — mutta en keksinyt ketään, jonka puoleen kääntymistä olisin pitänyt mahdollisena näin arkaluontoisessa asiassa.
Tukholmaan saapuessani oli tämä pulma vielä ratkaisematta. Epätoivoissani päätin silloin kääntyä miehen puoleen, jota tosin en henkilökohtaisesti tuntenut, mutta jolla oli lämpimän Suomen-ystävän maine: Hjalmar Brantingin. Hän oli aikaisemmin, sen tiesin, avustanut monta vainottua venäläistä kumousmiestä. Miksei hän suostuisi antamaan apuansa rehelliselle suomalaiselle aktivistille? Ei kai hän toki suuttuisi kuullessaan, että minä pahaksi onnekseni olin tullut loukanneeksi kruunattua majesteettia? Tuskinpa hän vain huvikseen oli sosialisti ja tasavaltalainen.
Enkä erehtynytkään. Tuo suuri mies oli täynnään ystävyyttä ja ymmärtämystä, kun esitin hänelle kiperän asiani. Mitä hänelle sanoin aikovani Suomessa toimittaa, en enää muista, mutta tulos oli, että hän lupasi hankkia minulle tarvittavan paperin. Ja todellakin, seuraavana päivänä oli hallussani erään herra Åbergin nimelle kirjoitettu Ruotsin kuninkaallinen ulkomaanpassi. Ikä-ilmoitus osui suunnilleen oikeaan, tunnusmerkit sopivat yllättävän hyvin minun ulkomuotooni, eikä näinä uuden passipakon viattomina alkuaikoina onneksi vielä vaadittu valokuvaa. Varmuuden vuoksi ajoin viikseni, kun tuntematon hyväntekijäni tuntomerkeistä päättäen ei tuntunut olevan viiksiniekka, ja sitten katsoin saattavani uskaltaa ostaa piletin yhteen niitä pieniä laivoja, jotka vielä kulkivat linjaa Tukholma—Rauma, sen jälkeen kun Turun väylä oli käynyt liian vaaralliseksi reitiksi.
On selvää, että merimatkalla enimmäkseen pysyttelin hytissäni. Kerran ajoi nälkä minut kuitenkin ruokasaliin, ja silloin tapahtui, mitä minun olisi pitänyt osata odottaakin: »incognitoni» paljastui surkeasti. Istuin keskustellen erään ruotsalaisen ja norjalaisen kanssa koettaen varmaan hyvinkin epäonnistuneesti vaikuttaa aito tukholmalaiselta, kun kuulin hilpeän äänen lähelläni huutavan niin kovaa, että se kuului yli koko salin: »Eikös se ole tohtori Gummerus?» Minä katsahdin kysyjään. Aivan oikein, viereisessä pöydässä istui vanha tuttavani, varatuomari B. ja kohotti lasiansa minua kohti kaikin sydämellisen tapaamisen elein. Ikäväkseni minun täytyy sanoa, ettei tämä minulle tuottanut sanottavaa iloa ja että huonosti palkitsin ystävyyden vastaamalla matalalla äänellä ja kaksimieliseen sävyyn: »Tämä mahtaa olla erehdys.» Lempeän moittiva katse, jonka samalla loin maanmieheeni, ilmaisi hänelle loput. Tunteva hymy hälveni hänen huuliltaan, hän kumarsi anteeksipyytävästi, ja me olimme jälleen tuntemattomia toisillemme. Mutta arveluttava nimi oli kuitenkin tullut lausutuksi. Oliko se venäläinen vakooja, joka arvattavasti oli laivassa mukana, tietoinen sen merkityksestä? Se selviäisi, kun nousen maihin Raumalla. Sinä yönä en nukkunut kovinkaan rauhallisesti.
Mutta seuraavana päivänä passintarkastuksessa Raumalla passini leimattiin kenenkään kysymättä, oliko herra Åberg todella herra Åberg. Tullipaviljongissa sain tilaisuuden ohimennen pyytää anteeksi käytöstäni B:ltä. Hän oli nyt täydellisesti käsittänyt tilanteen ja puristi salassa kättäni. Rautatiematka kului sitten ilman välikohtauksia, kunnes tultiin Riihimäelle. Siellä sain jälleen kokea kuinka lapsellinen olin ollut uskoessani voivani kulkea tuntemattomana. Olin käynyt juomassa teetä asemaravintolassa ja palannut asemasillalle, kun nuori ystäväni Teddy Biaudet — Henrin nuorin veli — tulee vastaani kädet ojona ja kasvot ilosta loistaen. »Päivää, Herman Gummerus, mikä sinut on tänne tuonut?» huusi hän niin, että se kuului ainakin kymmenen metrin päähän. Ja juuri minun vieressäni seisoi kaksi santarmia. He seisoivat onneksi selin minuun Minä panin sormen suulleni, käännyin poispäin ja menin vaunuun, kun taas nuori Teddy, joka silmänräpäyksessä käsitti, mitä pahaa hän oli minulle tehnyt, nopeaan katosi väenvilinään. Juna lähti, ja minä totesin helpotuksesta huoaten, että santarmit jäivät asemasillalle.
Mutta nyt olin saanut kyllikseni ystävällisistä avoimista tervehdyksistä. Hyvinkäällä poistuin junasta ja päätin olla yötä siellä. Alutta niistä saisin katon pääni päälle myöhäisenä syys-iltana? Motelliin ei ollut turvallista mennä. Muistin silloin, että entinen ylioppilastoverini tohtori J.W. Sandelin oli täällä lääkärinä, otin selvää hänen asunnostaan ja kompuroin pimeässä taloon, johon minut neuvottiin. Eräästä ikkunasta loisti valoa. Koputin hiljaa ruudulle. Ikkuna avattiin raolleen ja eräs naishenkilö kumartui katsomaan ulos. »Kuka siellä?» kysyi hiukan levoton, hillitty ääni jumalan kiitos, olin oikealla tolalla, sillä ikkunassa oleva nainen oli rouva Anna Sandelin, eräs lapsuudentuttaviani. Pari sanaa riitti selittämään, kuka olen. Sain tulla sisään — en sentään ikkunasta — ja viettää yöni vierasvaraisessa kodissa. Anna-rouva soi minulle mielellään anteeksi hänelle aiheuttamani pelästyksen. Hänen miehensä oli matkoilla ja rouva yksin kotona. Kummako sitten, että hän ensi hetkessä oli hiukan hätkähtänyt salaperäistä koputusta ikkunaan? Ajat olivat levottomat eikä kukaan tietänyt, mitä saattoi tapahtua….
Seuraavana aamuna matkustin Helsinkiin aikaisella paikallisjunalla. Poistuin junasta Pasilassa ja kävelin sieltä veljeni Johanin kotiin Töölöön. Hän ja kälyni saattoivat tuskin uskoa silmiään nähdessään minun astuvan kynnyksen yli. Sain kaikessa ystävyydessä kuulla nuhteita uhkarohkeudestani, että olin ehdoin tahdoin syöksynyt suoraan suden suuhun. He ymmärsivät kuitenkin asian, kun olin antanut selityksen. Sain asua heidän luonaan niin kauan kuin oleskelin kaupungissa. Mutta se minun piti luvata, etten liikkuisi ulkona muulloin kuin iltaisin, jolloin kadut sota-ajan vuoksi olivat pilkkopimeät.
Nyt oli minun siis ryhdyttävä tiedusteluihini, mutta se ei ollut ihan helppoa, jos mieli edes jotakuinkin säilyttää »incognitoni». Tunnustellakseni maaperää käännyin ensin parin »kagaalin» jäsenen puoleen. Vapaaherra Adolf von Bonsdorffin kotona pidettiin kokous, jossa sain tehdä selkoa Berliinin kokemuksistani. Sitä seurasi vilkas keskustelu. Se, mitä tällöin kuulin maamme tilasta ja mielialasta, ei ollut rohkaisevaa. Koko yhteiskuntamme tuntui olevan sotatilan paineen lamauttamana. Liikemiehet toivoivat voivansa ansaita miljoonia Venäjän armeijan hankinnoilla ja olivat siitä erittäin hyvillään. Ympärysvaltaan ja Saksan ystävät riitelivät keskenään pääsemättä sovintoon. Kagaalin jäsenet olivat jotakuinkin kaikki saksalaisystäviä ja pitivät erittäin tärkeänä yhteyden ylläpitämistä Saksan kanssa, mutta mitään toimintapäätöstä ei voitu tehdä. Kukaties oli siinä suhteessa olemassa joitakin suunnitelmia, mutta niistä en ainakaan minä saanut mitään tietoa. Saatoin kuitenkin päätellä erinäisistä kokouksessa kuulemistani lausunnoista, että kagaalin keskuudessa oli vähemmistö, joka oli päättäväisemmällä kannalla. Pari puhujaa luuli voivansa vakuuttaa, että maaseudulla, nimenomaankin Karjalassa, vallitsi voimakas isänmaallinen mieliala ja ilmeinen halu toimintaan Saksaan liittymällä. Kokouksen yleinen mielipide oli kuitenkin, että piti pysyä »odottavalla kannalla». Minulta kysyttiin, tahtoisinko asettua Tukholmaan kagaalin asiamieheksi ylläpitämään yhteyttä Saksan kanssa. Paljoakaan empimättä otin toimen vastaan.
Minun tuli mielestäni niin menetellä, kun kagaali tietääkseni oli ainoa olemassaoleva poliittinen järjestö, joka joltisellakin arvovallalla saattoi edustaa maata ulospäin, ja kun kokouksessa esitetyt lausunnot olivat osoittaneet, että sen jäsenet periaatteessa olivat kanssani samaa mieltä suhtautumisestamme Saksaan. Ja kuitenkin oli taktillinen virhe minun puoleltani, että näin sidoin käteni. Luonnollisintahan olisi ollut, että olisin kääntynyt vanhojen aktivistiystävieni puoleen ja sopinut heidän kanssaan toimintatavasta. Jos niin olisin tehnyt, olisin varmaan joutunut kosketuksiin niidenkin ylioppilaspiirien kanssa, jotka sittemmin panivat alulle jääkäriliikkeen. Moni seikka olisi silloin voinut käydä toisin. Nyt katsoin olevani kagaalin kanssa tekemäni sopimuksen sitoma enkä pitänyt itseäni oikeutettuna kertomaan sitä kellekään ulkopuoliselle. Tätä sain sittemmin katua.