Yhden vanhan ystäväni ja kamppailutoverini kanssa jouduin kuitenkin vaihtamaan ajatuksia — Arvid Mörnen. Tapasimme toisemme eräänä iltana sattumalta ja istuimme sitten hänen kaupunkiasunnossaan Merikadun varrella puoliyöhön saakka juttelemassa. Häneltä sain kuulla ylioppilaiden keskuudessa vallitsevasta sotaisesta mielialasta. Jos muistan oikein, mainitsi Mörne senkin, että oli ajateltu lähettää pari sataa ylioppilasta Ruotsiin tai Saksaan sotilaskouluutusta saamaan. Miksikä en tarttunut kiinni siihen? Niin, miksi? Osaksi oli syynä siihen väärä arkaluontoisuus kagaalia kohtaan. Mutta pääsyy oli sittenkin se, että yleinen mieliala maassa näytti minusta olevan liian valmistautumaton maassa näytti minusta olevan liian valmistautumaton päättäväiseen toimintaan. Minulla oli se tuntu, että mielipiteiden täytyi saada aikaa kypsyä ja että toisaalta kukaties olisi viisasta lykätä toimintamme siksi, kunnes olisi olemassa edes jonkinlaisia takeita siitä, että Saksan sotatoimet Venäjää vastaan tulisivat koskemaan Suomea. Sitä, että arvostelin asemaa liian pessimistisesti, en saattanut tietää, kun alakuloisena vaeltelin Helsingin pilkkopimeitä katuja, joilla ihmiset kulkivat salaperäisten haamujen tavoin sähkötaskulamput oppainaan, tai kun kuulin varovaisuuden ja epäröinnin sanoja kokeneiden poliitikkojen ja lämpimäin isänmaanystävien huulilta.
Ainakaan en katsonut voivani enää tehdä mitään Helsingissä. Sitäpaitsi oli minun jo aika poistua kaupungista, sillä oleskeluni täällä alkoi tulla tunnetuksi. Milloin tahansa oli vangitsemismääräys odotettavissa. Lokakuun puolivälissä lähdin pitkälle paluumatkalle, tällä kertaa Tornion kautta. Oulussa viivyin päivän tavatakseni Yrjö Mäkeliniä. Mielialan tunnusteluni Helsingissä oli ollut vaillinainen monessa suhteessa, mutta varsinkin siinä, että en ollut tullut kosketuksiin sosialidemokraattien kanssa. Mäkelin saattoi epäilemättä antaa minulle kaipaamiani tietoja. Sitäpaitsi tunsin kuuluisan sosialistijohtajan innokkaaksi aktivistiksi ja itsenäisyysaatteen kannattajaksi. Hän ottikin minut vastaan mitä sydämellisimmin, ja me istuimme iltamyöhään asti keskustellen. Hänen kuvauksensa sosialidemokraattien keskuudessa vallitsevasta mielialasta oli rohkaiseva. Omasta puolestaan ei hänellä ollut pienintäkään epäilyä: Suomen oli hänen käsityksensä mukaan päättävästi käytettävä tilaisuutta aktivismin hengessä. Me sovimmekin siitä, että hän itse ja joku muu sosialistien luottamusmies matkustaisi Berliiniin neuvottelemaan saksalaisten puoluetoverien kanssa ja antamaan heille tietoja Suomen työväen kannasta, mitä tulee maan vapauttamiseen.
Tämä aie meni kuitenkin myttyyn, kun sosialidemokraattinen puolueneuvosto, kuten sittemmin sain tietää, oli vastustanut edustajain lähettämistä Saksaan puolueen valtuuttamina, vaikka ei tahtonutkaan estää yksityisten jäsenten matkustamista sinne. Yrjö Mäkeliniltä ei ainakaan puuttunut hyvää tahtoa. Onhan tunnettua, että hänen poikansa liittyi jääkäripataljoonaan. Kuinka Yrjö Mäkelinistä kolmea vuotta myöhemmin saattoi tulla punakapinan hurjamielisimpiä johtajia, on minulle psykologinen arvoitus. Johtuiko hänen traagillinen itsemurhansa vankilassa kukaties hänen aikaisemman isänmaallisen toimintansa ja myöhemmän onnettoman hairahduksensa välisestä auttamattomasta ristiriidasta?
»Herra Åberg» sai rajavartioston estämättä kulkea kuuluisan Handolinin sillan yli Torniosta Haaparantaan. Tukholmassa jätin passin monin kiitoksin sen oikealle omistajalle. Kagaalin kanssa tekemäni sopimuksen mukaan kävin kreivi Carl Mannerheimin luona ilmoittamassa, minkä tehtävän olin saanut hänen ystäviltään kotimaassa. Hän puolestaan oli sitä mieltä, että Suomella olisi enemmän hyötyä yhteydestä ympärysvaltaa kanssa, mutta hän oli kyllin laajakatseinen käsittääkseen myöskin hyödyn työskentelystä Saksan taholla.
Pari päivää oleskeltuani Tukholmassa matkustin etelään. Oli näet sovittu, että kävisin Roomassa järjestämässä sikäläiset asiani. Berliinissä annoin lähetystösihteeri Weberille selonteon Suomessa saamistani vaikutelmista. »Vihdoinkin joku, jolta voimme saada päteviä tietoja», huudahti hän minut nähdessään. Pelkään, että »pätevät tietoni» eivät tuottaneet hänelle suurtakaan mielihyvää. Mutta tosi oli totta. Ei auttanut, olisipa päinvastoin ollut vaarallistakin salata saksalaisilta, että Suomessa ei ollut odotettavissa sitä »kapinaa», jota he oloja tuntemattomina olivat toivoneet. Olisihan ollut tuntuva helpotus Saksan itäarmeijalle, jos kansannousu aivan Pietarin lähistöllä olisi sitonut pari kolme venäläistä armeijakuntaa. Kertomuksessani totesin, että laajoissa piireissä Suomessa odotettiin maan vapauttamista Saksan avulla, mutta että oli myöskin niitä, joiden myötätunto oli ympärysvaltain puolella ja jotka toivoivat näiden voiton tuottavan Suomelle helpotuksia. Kansa eli nykyjään niin ankaran paineen alla, että kaikki mielenilmaukset olivat miltei mahdottomia. Missään tapauksessa ei aktiivista yhteistyötä Saksan kanssa käynyt odottaminen ennenkuin oli saatu selko sen hallituksen aikeista mitä Suomeen tulee sekä varmuus siitä, että Saksa tulisi ulottamaan sotatoimensa meidän maahamme. Toistaiseksi eivät Suomen saksalaisystävätkään voineet muuta kuin pysyä odottavalla kannalla.
Kuvaukseni asemasta oli kukaties liian synkkävärinen, mutta oli epäilemättä viisasta, asian ollessa vasta tässä vaiheessa, ettei saksalaisille uskoteltu meidän olevan valmiita kapinaan. Muuta positiivista en nyt saattanut ilmoittaa kuin että vaikutusvaltaisissa piireissä Helsingissä hartaasti haluttiin ylläpitää yhteyttä Saksan kanssa. Ilmoitin Weberille, että tulisin sitä varten asettumaan Tukholmaan. Hän lausui siitä mielihyvänsä.
Minkä verran kertomukseni lienee vaikuttanut Saksan ulkoministeriön käsitykseen Suomessa vallitsevasta tilasta, en voi sanoa. Luultavasti oli saatu vieläkin pessimistisempiä tietoja toiselta taholta. Jos olisin voinut esiintyä ei vain raportin antajana, vaan määrätietoisen ja tarmokkaan suomalaisen yhtymän edustajana, ei tiedustelumatkani tulos varmaankaan olisi ollut näin laiha. Mutta sellaista yhtymää ei vielä siihen aikaan ollut olemassa enkä Helsingissä käydessäni ollut pyrkinyt lähempiin kosketuksiin niiden piirien kanssa, joilta olisin voinut odottaa suurinta ymmärtämystä; tarkoitan entisiä aktivisteja ja ylioppilasnuorisoa.
Parin päivän kuluttua jatkoin matkaani Italiaan. Matkustin Wienin kautta, missä tapasin Johannes Öhquistin, ja saavuin marraskuun alussa Roomaan. Oleskeluni siellä tuli otaksumaani hiukan pitemmäksi, kun matkan varrella olin loukannut vasemman käteni. Vasta kuun lopulla olin valmis palaamaan pohjoiseen.
II. LOCKSTEDTIN KURSSEJA VALMISTELLAAN.
Sinä aikana, jonka oleskelin Italiassa, oli asemassa tapahtunut tuntuvia muutoksia sekä Saksassa että meillä Suomessa. Saksan voitontoiveet länsirintamalla olivat rauenneet. Sveitsin rajalta aina Pohjanmereen saakka oli muodostunut yhtenäinen ampumahautajono, joka pääasiassa pysyi muuttumattomana sodan loppuun saakka kummankaan puolen kykenemättä sitä murtamaan. Sitä tärkeämmäksi tuli nyt itärintama, missä keskusvaltojen ratkaiseva voitto vielä näytti mahdolliselta. Oli selvää, että tämä seikka oli omiansa vaikuttamaan myöskin Saksan suhteeseen Suomeen. Kuta kauemmaksi koilliseen Saksan aseet tunkeutuivat, sitä tärkeämpää oli sekä sotilaalliselta että poliittiselta kannalta saada kokonainen kansa liittolaiseksi Venäjän armeijain selkään.