Suomessa taas olivat kaikki toiveet Venäjän politiikan kääntymisestä meille edullisemmaksi osoittautuneet perusteettomiksi. Svinhufvudin Siperiaan-vienti oli jo selvä merkki siitä, mikä meitä odotti. Mutta ratkaisevan merkityksen sai marraskuussa julkaistu laaja venäläistyttämisohjelma, joka osoitti, että Nikolai II:n hallitus oli päättänyt lopullisesti hävittää valtio-autonomiamme. Kaikki muistavat, kuinka syvän vaikutuksen tämä ohjelma teki yleiseen mielipiteeseen Suomessa ja kuinka monien siihen saakka odottavalla kannalla olleiden piirien silmät nyt aukenivat. Maa oli hukassa, ellemme saaneet apua ulkoapäin.
Passiivisen vastarinnan miehet olivat jo aikaisin alkaneet toimia.[1] Lähettejä lähetettiin Englantiin ja Amerikkaan koettamaan aikaansaada, että Suomen kysymys otettaisiin esille tulevassa rauhankongressissa. He palasivat vasta huhtikuussa 1915 saavuttamatta muuta kuin enemmän tai vähemmän epämääräisiä lupauksia yksityisiltä valtiomiehiltä. Koetettiin myöskin saada Skandinavian maita harrastamaan kansainvälistä asiaan puuttumista, mutta siinäkään ei päästy juuri mielialan tunnustelua pitemmälle. Paras, mitä siinä suhteessa propagandan alalla aikaansaatiin, oli tunnettu lentokirjanen »Finlands öde och Sveriges trygghet». Ei ollut tekijän, rehtori Eirik Hornborgin syy, että kirjanen erinäisten Tukholmassa tehtyjen muutosten vuoksi sai laimeamman sävyn kuin tekijä oli tarkoittanut. Lopuksi on mainittava, että sosialidemokraattimme ja muutamat porvarilliset poliitikot ylläpitivät vanhoja suhteitaan Venäjän vastustuspuolueiden kanssa.
Mutta asema oli kuitenkin sellainen, että se miltei väkisin pakotti yleisen mielipiteen Suomessa aktivismin puolelle. Marraskuun venäläistyttämisohjelma vaikutti ennen kaikkea juuri tähän suuntaan. On tunnettua, kuinka katseet tällöin kääntyivät osaksi Ruotsiin, osaksi ja pääasiallisesti Saksaan, ainoihin mahdollisiin liittolaisiin aseellisessa taistelussa Suomen kansan olemassaolosta.
Tästä mielialan muutoksesta kotimaassa en kuitenkaan tiennyt mitään, kun marraskuun lopulla saavuin Berliiniin matkalla Tukholmaan. Tällä kertaa tapasin Berliinissä useita maanmiehiä. Heidän keskuudessaan oli muodostettu suomalainen avustuskomitea pitämään huolta niistä lukuisista suomalaisista, jotka oleskelivat Saksassa, monet suuressa puutteessa ja kaikki melkein kokonaan eristettyinä yhteydestä kotimaan kanssa. Tämän komitean puheenjohtajana oli herra A. Leonard, suomalaisen kanssa naimisissa oleva saksalainen, erään konserttitoimiston omistaja. Oli osittain saatu Saksan viranomaiset vakuutetuiksi siitä, että suomalaisia ei ollut pidettävä vihollisina ja että heitä senvuoksi oli kohdeltava toisin kuin muita Venäjän valtakunnan alamaisia. Se lievempi kohtelu, joka tuli saksalaisten balttien osaksi, oli tervetulleena vertauskohtana.
Mutta komitean jäsenet eivät tahtoneet rajoittua vain filantrooppiseen toimintaan. He olivat kaikki lämpimiä Saksan ystäviä ja lujasti vakuutettuja siitä, että Suomi saattaisi ja sen pitäisi luottavasti liittyä Saksaan saavuttaakseen vapautuksensa sen avulla. Sen ympäristön vaikutuksen alaisina, jonka keskuudessa he elivät, he uskoivat järkähtämättömästi keskusvaltojen voittoon. He olivat epätoivoissaan siitä, ettei Suomessa ryhdytty millään lailla osoittamaan, että halusimme ruveta Saksan liittolaisiksi. Odottaessaan uutisia kotimaasta he koettivat vaikuttaa saksalaisten mielipiteeseen Suomen hyväksi. Näiden poliittisten pyrkimysten johtajaksi tuli marraskuun lopulla varatuomari Fredrik Wetterhoff.
Tämä mies, joka näin joutui etualalle vapausliikkeessämme maailmansodan aikana, oli monessa suhteessa merkillinen henkilö. Kaikkien, jotka joutuivat kosketuksiin hänen kanssaan, täytyi tunnustaa hänen isänmaallinen mielialansa, hänen suuri älynsä ja väsymätön tarmonsa sekä varsinkin hänen tavaton, suorastaan tenhoava kykynsä osata aikaansaada ja ylläpitää harrastusta ja suopeutta Suomea kohtaan vaikutusvaltaisissa saksalaisissa. On monta kertaa mainittu ja onkin varmaan kiistämätöntä, että hänellä oli sangen suuri vaikutus Saksan viranomaisten päätökseen järjestää ensimmäiset Lockstedtin-kurssit suomalaisia ylioppilaita varten. Hänen ansiotansa oli myöskin, että tätä ensimmäistä pientä joukkoa ei hajoitettu, vaan että se päinvastoin laajennettiin kokonaiseksi pataljoonaksi.
Toiselta puolen oli Wetterhoffilla ilmeisiä heikkouksia, jotka tuottivat hänelle lukuisia vihamiehiä. Häntä syytettiin pintapuolisuudesta, turhamielisyydestä ja vallanhimosta. Väittivätpä jotkut, ettei hänen sanaansa voinut luottaa. Suomessa mieliala ainakin alussa häntä jyrkästi vastusti, pääasiallisesti niiden seikkojen vuoksi, jotka olivat aiheuttaneet hänen poistumisensa maasta. Heti maailmansodan alussa hän oli mennyt Saksan armeijaan vapaaehtoisena ja tullut Saksan alamaiseksi. Tämä seikka muuttui hänelle sittemmin haitalliseksi, se kun teki hänet riippuvaksi Saksan viranomaisten mielivallasta. Nyt hän oleskeli siviilimiehenä Berliinissä, saatuaan vapautuksen sotapalveluksesta antautuakseen puuhailemaan Suomea koskevissa asioissa.
Minun tehtäväni ei ole selostaa Wetterhoffin ja hänen avustajiensa toimintaa Saksassa. Kun tämän toiminnan historia kirjoitetaan, saa moni seikka, joka nyt tuntuu hämärältä, oikean valaistuksensa. Tässä saatan käsitellä sitä ainoastaan mikäli se suoranaisesti kosketti omaa toimintaani.
Marraskuun 27 p:nä perustettiin Berliinissä uusi suomalainen komitea, jonka johtajaksi tuli Wetterhoff. Joulukuun 3 p:nä pidettiin uusi kokous, jossa minäkin olin läsnä. Tein maanmiehilleni selkoa Suomessa-käynnistäni ja siellä saamistani vaikutelmista. Kertomukseni vaikutti jonkun verran masentavasti innostuneeseen mielialaan, mutta minkäpä sille mahtoi? Olojen kaunistelua ei kukaan saanut minulta odottaa. Muuten huomautin, että tila Suomessa luultavasti oli muuttunut sen jälkeen, kun sieltä läksin kuukausi sitten. Viittauksen siihen antoi eräs kirje, jonka äskettäin Suomesta Tukholmaan palannut kreivi Mannerheim oli kirjoittanut minulle. Hän kertoi siinä venäläisten uusimmista toimenpiteistä ja lopetti varovin, mutta kuitenkin paljon sanovin sanoin: »Täytyy myöntää, että kansalaistemme lojaalisuus pannaan kovalle koetukselle.»
Kokouksen päätöksen voin tässä sivuuttaa. Jälkeenpäin olin. pitkissä yksityisissä neuvotteluissa Wetterhoffin ja hänen lähimmän luottamusmiehensä toht. Johannes Sundwallin kanssa. Sovittiin, että minä Tukholmassa pysyisin likeisissä kosketuksissa Berliininkomitean kanssa. Jos oikein muistan, esitti Wetterhoff jo silloin suunnitelmansa sotilaskouluutuksen hankkimisesta Saksassa siellä asuville suomalaisille, joiden lisäksi pitäisi tulla joku määrä kotimaasta. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että niin hyvin tämä suunnitelma kuin useat muut Wetterhoffin poliittiset laskelmat tuntuivat minusta olevan löyhällä perustalla Kaikki riippui Suomessa vallitsevasta mielialasta, mutta minkälaiseksi se oli viime aikoina kehittynyt, sitä ei kukaan meistä tiennyt. Sitäpaitsi lienee minun toden sanoakseni lisättävä, että Wetterhoffin esiintyminen ei vaikuttanut minuun joka suhteessa edullisesti. M.m. teki minuun vastenmielisen vaikutuksen hänen kireä suhteensa Leonardiin, jota hän ei pitänyt Suomea koskevissa poliittisissa kysymyksissä kyllin pätevänä.