Joulukuun 5 p:nä saavuin Tukholmaan ja kävin heti kreivi Mannerheimin luona.
»Olipa hyvä», sanoi tämä, »että tohtori tuli. Juuri eilen kävi luonani kaksi suomalaista ylioppilasta, joilla oli tärkeä asia esitettävänä. Minä neuvoin nuoret miehet teidän luoksenne, kun tiesin teidän tulevan tänään. Tahdotteko tavata heitä?»
Olisinko voinut toivoa parempaa? Jo samana päivänä sain tutustua molempiin nuorukaisiin kreivi Mannerheimin luona. Toinen oli teknologi Bertel Paulig, toinen ylioppilas Walter Horn. Miten merkillisiä uutisia heillä olikaan kerrottavana! Helsingissä ylioppilaat olivat muodostaneet salaisen komitean ja sen lähettäminä olivat Paulig ja Horn matkustaneet Tukholmaan ottamaan selkoa, olisiko Saksasta saatavissa aseita ja voitaisiinko 150 à 200 ylioppilasta lähettää Saksaan oppimaan sotilasammattia.
Siihen oli siis asema kehittynyt Suomessa. Minun oli nyt ratkaistava, voisinko ottaa vastuulleni ylioppilaittemme rohkean suunnitelman toteuttamisen avustamisen. Oliko mitään takeita, että se onnistuisi? Ilmeisestikään ei. Oli vielä sangen epävarmaa, suuntaisiko Saksa rynnistyksensä koillista kohti. Suomen kapina oli tosin edelleenkin Saksan etujen mukaista, mutta tehokasta apua aseellisen kapinan nostamiseen ei meille mitenkään ollut luvattu. Emme tienneet edes kannattaisiko Saksa Suomen vapausvaatimusta tulevassa rauhanteossa. Lisäksi oli ilmeistä, että Venäjän viranomaisilta ei ajan mittaan voitaisi pitää salassa, että Suomen kansalaisia oli lähtenyt Saksaan sotilaalliseen yhteistoimintaan valtakunnan vihollisten kanssa. Se aiheuttaisi varmaan ankaria rankaisutoimenpiteitä ja uusia kärsimyksiä kansallemme. Oliko yksityisillä kansalaisilla oikeutta omin päinsä ryhtyä niin vaaralliseen yritykseen? Molemmat lähetit tiesivät kertoa, että suurin osa poliittisia johtajia, joiden kanssa ylioppilaat olivat salaisesti neuvotelleet, oli asettunut yrityksen suhteen epäröivälle tai suorastaan paheksuvalle kannalle. Lojaalisuuden tunne sitä hallitsijaa kohtaan, joka kaikista väkivallanteoista huolimatta oli meidän laillinen esivaltamme, oli edelleen syvälle juurtuneena johtavien miestemme enemmistössä. Nekään, jotka eivät enää katsoneet minkään uskollisuusvelvollisuuden Nikolai II:ta kohtaan sitovan meitä, eivät muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta pitäneet ylioppilaiden puuhaa muuna kuin nuorison tavallisen varomattomuuden ilmauksena. Vihdoin oli hyvinkin luultavaa, että yrityksen osanottajat, jos se epäonnistuisi, eivät koskaan voisi palata kotimaahansa. Saatoinko, jos olin tunnollinen mies, avustaa niin monen isänmaallismielisen nuoren miehen ja heidän omaistensa syöksemistä onnettomuuteen?
Entiseen aktivistiin eivät nämä mietteet kuitenkaan saattaneet vaikuttaa ratkaisevasti. Kuuluihan aktivismin periaatteisiin, että yksityisen kansalaisen oikeus, jopa erinäisissä oloissa hänen velvollisuutenakin, on toimia omin päinsä maan hyväksi, kun yhteiskunta tai valtio ei voi sitä tehdä. Tietenkin saattoi yritys epäonnistua, mutta joka ei mitään uskalla, ei voi mitään voittaakaan. Kun se päivä kerran koittaisi, jolloin kansamme saattaisi nousta aseelliseen taisteluun vapautensa puolesta, olisi erinomaisen tärkeää, että olisi saatavissa pari sataa miestä, jotka ovat saaneet sotilaskoulutuksen ja voisivat jossakin määrin korvata upseerien puutetta. Sitäpaitsi oli semmoinen rohkea yritys, josta nyt oli kysymys, omiansa lisäämään kansamme rohkeutta ja itseluottamusta. Poliittiselta kannalta oli sangen tärkeää osoittaa saksalaisille, että Suomen kansassa todella oli uhrautuvaisuutta ja taistelunhalua ja ettemme tahtoneet rajoittua vain pitämään puheita vapautemme puolesta ja kerjäämään apua toisilta. Mitä vihdoin tuli nuorten miesten henkilökohtaiseen uhkavaaraan, niin hehän olivat tehneet suunnitelmansa omasta aloitteestaan ja omalla vastuullaan, ja vanhempi polvi saattoi vain osoittaa kiitollisuuttaan ja ihailuaan heidän isänmaallisesta uhrautuvaisuudestaan ja kaikin tavoin avustaa heidän pyrkimyksiään.
Uusi ylpeyden ja luottamuksen tunne täytti mieleni, kun istuin yhdessä Pauligin ja Hornin kanssa laatimassa Saksan viranomaisille osoitettua kirjelmää. Kirjelmässä, joka laadittiin minun antamani raportin muotoon, huomautettiin ensin, että mieliala Suomessa sen jälkeen kun lokakuussa olin antanut ensimmäisen raporttini, oli yhä enemmän kehittynyt yhteistoimintaa Saksan kanssa edellyttävän aktiivisen esiintymisen suuntaan. Me kuvasimme vielä aseman suurta vaikeutta siinä suhteessa, että kansamme oli tyyten aseista riisuttu ja vailla sotilaskouluutusta. Selonteko päättyi tiedusteluun, onko mahdollista saada aseita, ja anomukseen, että noin 200 ylioppilaalle hankittaisiin tilaisuus saada sotilaskouluutusta Saksassa. Joulukuun 8 p:nä jätettiin kirjelmä Saksan Tukholmassa olevalle sotilasasiamiehelle, majuri von Aweydenille, joka lähetti sen edelleen esimiehilleen Berliiniin oman puoltolauseensa kanssa.[2] Paulig ja Horn palasivat senjälkeen Suomeen. Nyt seurasi jännittävän odotuksen aika ja se tuli pitemmäksi kuin olimme ajatelleet.
* * * * *
Tällä välin jatkoi Wetterhoff tarmokkaasti ja taitavasti työtänsä Berliinissä hankkien yhä enemmän vaikutusvaltaisia ystäviä Suomen asialle. Luonnollisestikin ilmoitettiin Suomen ylioppilaiden aloite hänelle. Hän tunsi varmaan suurta tyydytystä saadessaan tietää, että se suunnitelma, jonka hän minun Berliinissä käydessäni oli minulle esittänyt ja jonka suhteen minä silloin asetuin epäröivälle kannalle, todellakin vastasi Suomessa vallitsevaa tilaa, koskapa siellä oli itsestään syntynyt sama ajatus. Hän se nyt ryhtyikin voimakkaimmin ajamaan asiaa. Joulukuun lopulla oli tultu niin pitkälle, että muodostettiin erityinen Suomen asiain komitea. Siihen kuului sekä ulkoministeriön että yleis- ja amiraaliesikunnan edustajia.
On epäilemätöntä, että sotatapahtumat itärintamalla olennaisesti vaikuttivat Saksan viranomaisten taipumiseen suomalaisten aloitteelle suosiollisiksi. Täällä oli taistelurintama vyörynyt edestakaisin, kunnes tuhoavat tappiot Puolassa Veikselin länsipuolella (Lodzin taistelu) mursivat venäläisten suuren ryntäyksen, tappiot, jotka vähällä olivat päättyä saartoon ja tuhoon.
Voi empimättä väittää, että Hindenburg ja Ludendorff pelastivat Keski-Euroopan kulttuurin tällä suurenmoisella voitolla, jonka he saavuttivat verrattoman paljoa pienemmillä sotavoimilla. On laskettu, että saksalaisilla ja itävaltalaisilla Puolassa ja Galitsiassa oli vastassaan kolminkertainen ylivoima. Mitä korvaamattomia tappioita olisikaan länsimaiselle sivistykselle tuotettu, jos Nikolai Nikolajevitšin Englannin ja Ranskan sanomalehdistön niin ajattelemattomasti ylistämä »höyryjyrä» olisi päässyt vyörymään Saksan ja Itävalta-Unkarin kukoistavien maiden yli! Kukaties vieläkin tuhoisampi olisi ollut se poliittinen ylivalta, jonka tuo puoliaasialainen suurvalta samalla olisi saavuttanut Euroopassa.