Siis jälleen samoja onnettomia vastaväitteitä maanmiestemme puolelta. Asianlaita oli ilmeisesti niinkuin majuri von Aweyden näinä päivinä oli eräälle meistä lausunut: Ruotsin ulkoministerin luona kävi yhtenä päivänä yksi suomalainen vakuuttamassa Suomen innokkaasti pyrkivän täysin vapaaksi Venäjästä, mutta seuraavana päivänä kävi kolme, jotka väittivät päinvastaista. Tämä politikointi tuntui kuitenkin toisarvoiselta verrattuna alkaneeseen Lockstedtin-pataljoonan luomistyöhön. Siinä laskettiin todellinen perusta tulevalle vapaustaistelullemme. Kuten yllä olen maininnut, oli rekryyttien siirtoa Suomesta Ruotsin rajan yli ryhdytty valmistamaan jo elokuussa. Tämän kuun keskivaiheilla tehtiin Berliinissä suunnitelma värvätä rekryyttejä Norjassa olevien työttömien suomalaisten työläisten keskuudesta. Pehr Norrmén, joka silloin oleskeli Etelä-Ruotsissa, oli saanut Wetterhoffilta tämän kiperän tehtävän suorittaakseen ja kirjoitti minulle huolestuneen kirjeen, jossa hän selitteli suunnitelman hankaluuksia. Hän sanoi kuitenkin velvollisuutensa mukaan olevansa valmis matkustamaan Kristianiaan ryhtyäkseen toimeen. Koko asia meni sitten kuitenkin myttyyn. Oli selvää, että rekryyttien keruun piti tapahtua Suomessa ja sikäläisen järjestön hoivissa.

Syyskuun 1 p:nä saapui luutnantti Schues Berliinistä mukanaan virallinen tiedonanto Lockstedtin-joukon laajentamisesta aina 2 000 miehen vahvuiseksi. Hänen oli määrä Tukholman-etapin päällikkönä johtaa saapujain kuljettamista Ruotsin läpi. Hän oli tietenkin melkein kokonaan suomalaisten avun varassa. Työn todellinen johtaja oli edelleenkin Almar Fabritius. Syyskuun 6 p:nä saapui viisi »L.L:läistä», jotka oli komennettu Suomeen värväystyöhön. Seuraavana päivänä he lähtivät vaaralliselle matkalleen. Syyskuun 9 p:nä olen merkinnyt: »Aarne Sihvo matkusti värväystehtävissä Karjalaan». Ohjeet värväyksen ja etappiteiden ja siirtoreittien järjestämiseksi vei professori Westermarck mukanaan, kun hän syyskuun 11 p:nä matkusti Helsinkiin Tornion kautta.[19] En kuitenkaan ryhdy tekemään selkoa tämän työn kulusta, kun en ole siihen pätevä.

Suomessa olevalle järjestölle oli syyskuu uudistuksen aikaa. Tieto Lockstedtin-joukon laajennuspäätöksestä vaikutti sielläkin luonnollisesti kuin herättävä torventörähdys. Silloin tapahtui se yhteenliittyminen, joka johti »A.K:n» ja »C.K:n» muodostamiseen. Tukholmaan saamamme tiedot olivat kuitenkin sangen sekavia eivätkä antaneet selkeää käsitystä asemasta. Ehkäpä tämä johtui siitä, että noiden molempain komiteain muodostuminen tapahtui vähitellen.

Syyskuun 9 p:nä saapui varatuomari Hj.J. Procopé Tukholmaan. Hän oli oikeastaan lähetetty »ottamaan selvää asemasta». Hänen kirjallisessa selostuksessaan, joka minulla on tallella, sanottiin m.m.:

»Halutaan (nim. Helsingin komiteassa) varsinkin tehostaa:

»1:ksi, että ehdottomasti täytyy antaa tarkat tiedot, mitä saksalaiset meiltä odottavat. Ei siis ainoastaan suuntaviivoja, vaan ilmoitus, missä kohdin aktiivinen toiminta, varsinkin rautateihin nähden, on tarpeellinen.

»2:ksi, että (komitealle) jonkin aikaa ennakolta täytyy antaa tieto saksalaisten tai ruotsalaisten mahdollisesta maihintulosta.

»Keskustelun alaisena (komiteassa) on: kysymys toimenpiteistä hävityksen ehkäisemiseksi mahdollisen (venäläisen) evakuoinnin aikana ja muista toimenpiteistä hyökkäysarmeijan avustamiseksi. Sen ohella erikoisesti kysymykset L(ockstedtin) L(eirin) laajentamisesta ja aseiden hankkimisesta, maan varustamisesta elintarpeilla sekä toimenpiteistä Suomen Pankin kultakassan säilyttämiseksi. Huomautetaan, että rahan saanti ulkoa on ehdottoman välttämätöntä, varsinkin laajakantoisempaa toimintaa varten.»

Helsingissä oltiin ilmeisesti juuri silloin siinä luulossa, että saksalainen (tai ruotsalainen) »hyökkäys» ei ollut ainoastaan todennäköinen, vaan vieläpä pian odotettavissa. Niin olivat päätös suomalaisen Lockstedtin-pataljoonan perustamisesta ja tiedot Ruotsin aktivismin edistymisestä vaikuttaneet Suomessa. Toiveet olivat ylimmillään. Ne menivät, kuten nyt tiedämme, koko lailla liian pitkälle, mutta ne auttoivat silloin vahvasti kannustamaan ponnistuksia väen toimittamiseksi Saksaan, ja sehän oli tällä hetkellä pääasia.

Paljon epämääräisempiä olivat ne tiedot Suomen poliittisesta asemasta, jotka muodostavat Procopén raportin jälkimmäisen osan. Huomaa selvästi, kuinka vaikeaa tähän aikaan oli saada täysin varmoja tietoja, kun kaikkien poliittisten neuvottelujen täytyi tapahtua mitä suurimmassa salaisuudessa. En ryhdy senvuoksi tekemään selkoa näiden tiedonantojen merkillisestä sisällyksestä. Niissä esiintyy useita silloisen poliittisen Suomen tunnetuimpia nimiä. Mielenkiintoinen oli tieto, että »eduskuntaryhmien keskuudessa käsitellään kysymystä edustavan komitean valitsemisesta». — »Ruotsalainen kansanpuolue», sanotaan edelleen, »on valinnut valitsijamiehet tätä komiteaa varten ja antanut heille peräti laajat valtuudet. Onpa vanhasuomalaiselta taholta — joukossa eräitä nuorsuomalaisiakin — nostettu kysymys esityksen tekemisestä Venäjän hallitukselle suomalaisten kutsumisesta Venäjän sotapalvelukseen. — — — Ehdotus lienee rauennut kummankin puolueen nuorempien jäsenten vastarintaan.»