Jääkärien keskuudessa ja Tukholman piirin nuorempien jäsenten joukossa herätti Wetterhoffin syrjäyttäminen ja hänen toimistonsa lakkauttaminen suurta tyytymättömyyttä, joka ilmeni muun muassa valtuuskunnalle osoitetussa vastalausekirjelmässä, jonka olivat allekirjoittaneet A.W. Ström, Th. Svedlin, P.H. Norrmén, Ragnar Numelin, H.R. Söderström, H. Zilliacus, Rolf Pipping, Ragnar Heikel, Erik Malmberg ja J.W. Snellman sekä myöskin Konni Zilliacus, joka täydestä vakaumuksesta yhtyi nuoriin.[65] Tarkoitus oli että kirjelmä, joka muodostui epäluottamuslauseeksi valtuuskunnalle — se sisälsi myöskin muistutuksia valtuuskunnan tapaa vastaan hoitaa politiikkaa Tukholmassa — lähetettäisiin keskuskomitealle Helsinkiin. Se jätettiin valtuuskunnalle lokakuun 14 p:nä. Sen valtuuskunnan keskuudessa aiheuttamat kahnaukset jääkööt tässä kertomatta. Valtuuskunnan enemmistön vastustuksen johdosta sitä ei lähetetty keskuskomitealle. Niinikään hylättiin ehdotukseni, että valtuuskunta asettaisi paikkansa keskuskomitean käytettäväksi. Nuoretkaan eivät sitten kääntyneet asiassa keskuskomitean puoleen. Siihen vaikutti luultavasti se, että jääkäripataljoonan kaksi pääjohtajaa, Jernström ja Runar Appelberg, jotka saapuivat Tukholmaan lokakuun 26 p:nä, kehoittivat olemaan lähettämättä vastalausekirjelmää Helsinkiin. He sanoivat, että sisäisiä riitoja valtuuskunnan keskuudessa piti karttaa. Kenties he olivat oikeassa. Tapahtunutta ei enää voinut saada tapahtumattomaksi ja »ministeripula» — jos saan käyttää valtuuskunnan joukkoerosta sitä nimitystä — olisi tänä kriitillisenä ajankohtana ollut arveluttava.

Se on kuitenkin valtuuskunnan jäsenistä oikeuden mukaan tunnustettava, että he eivät antaneet riitojensa vaikuttaa yhteiseen työhön. Olen jo aikaisemmin maininnut, että yhteistyö valtuuskunnan keskuudessa useimmissa tapauksissa oli kollegiaalista ja niin oli laita myöskin sinä vaihekautena, joka nyt alkoi, vaikka erimielisyyksiä ja kahnauksiakin edelleenkin silloin tällöin sattui. Uusi toimisto, joka nyt perustettiin Berliiniin johtaja Sarion johdolla, teki mitä taisi täyttääkseen aukon, joka oli syntynyt Wetterhoffin toimiston lakkauttamisesta. Se saattoi tietenkin luottaa kaikkien lojaaliin kannatukseen.

Lukijasta voi kukaties tuntua siltä, kuin olisin tässä ja tämän kirjan edellisilläkin sivuilla antanut liiaksi tilaa »Wetterhoffin jutulle», aina siitä saakka, kun tuo merkillinen mies esiintyi Suomen etujen esitaistelijana Saksassa syksyllä 1914 kaksi vuotta jälkeenpäin tapahtuneeseen romahdukseen saakka. Yleinen käsityshän on, että Wetterhoffin varsinainen osa oli suoritettu sillä hänen suurtyöllään, jolla hänen onnistui saada hyväksytyksi päätös jääkäripataljoonan perustamisesta. Mutta meistä, jotka likeltä seurasimme hänen työtänsä, tuntui kuitenkin, että hänen tehtävänsä olisi voinut saada ja saanut Suomelle tärkeän jatkon, jos hänellä vain olisi ollut se toimintavapaus ja se kotimaan tuki, jota hän tarvitsi. Että hän sitä tukea ei saanut ja että hänen toimintansa sen vuoksi keskeytyi, sitä täytyi meidän pahoitella, ja minä luulen vielä tänäkin päivänä, että me siinä kohdin olimme oikeassa. Niinpä annettakoon minulle anteeksi, jos vielä lisään muutaman sanan selittääkseni käsitystäni.

Edellisestä käynee selville, että me Wetterhoffin ystävät Tukholmassa ja Berliinissä emme olleet sokeita mitä hänen heikkouksiinsa tulee. Ne tulivat näkyviin ehkä räikeimmin hänen viimeisissä epätoivoisissa ponnistuksissaan pysytellä pinnalla. Kun Wetterhoff, kuten kreivi Schwerin lausui, yritti »pelata keskuskomiteaa valtuuskuntaa vastaan», oli se ankarasti ahdistetun miehen epätoivoinen yritys päästä sen laitoksen kimppuun, joka koko ajan oli kieltäytynyt häntä tunnustamasta. Hän oli luullut saavansa tukea käsitykselleen keskuskomitean suhteista valtuuskuntaan siitä mitä eräs hänen ruotsalainen ystävänsä oli siitä tiennyt hänelle kertoa palatessaan Helsingistä syyskuun alussa Tämä oli ymmärrettävää Wetterhoffin kannalta, mutta ei silti käy puolustaminen sitä, että hän näin itsepuolustukseksi ja pelastaakseen oman asemansa koetti saattaa Saksan viranomaiset epäilemään meidän järjestömme sisäistä lujuutta. Varomatonta Wetterhoffin puolelta oli myöskin, että hän levitti jääkärien keskuuteen käsitystänsä siitä, kuinka huonolla kannalla Suomen asiat olivat Saksassa. Ei ole oikeutta epäillä, etteivätkö häntä siihen johtaneet isänmaalliset vaikuttimet, mutta erehdys se joka tapauksessa oli. On sangen mahdollista, että Wetterhoffin ilmoitus Taucherille, joka kertoi sen sitten tovereilleen, osaltaan pahensi hermostunutta mielialaa pataljoonan keskuudessa. Oikeinta olisi tietenkin ollut, että hän ensin olisi puhunut Tukholmassa olevien ystäviensä kanssa huolestumisestaan. En tahdo myöskään kieltää, etteivätkö Wetterhoffin tiet aikaisemminkin olisi olleet sopimattoman mutkaisia.

Ja kuitenkin, jos tahtoo olla oikeamielinen, täytyy myöntää, että hänen heikkouksiansa enemmän kuin riittävästi vastasi hänen suuri diplomaattinen kykynsä, että hänen erehdyksensä enimmäkseen johtuivat siitä eristetystä asemasta, jossa hän oli, ja että hän antautui juonien tielle, kun ei nähnyt mitään muuta pääsyä vaikeuksista. Hänen aikaisempi menestyksensä oli ollut niin ilmeinen, että ehdottomasti olisi pitänyt koettaa saada hänelle asema järjestössämme, ellei ennen niin ainakin syksyllä 1915. Omasta puolestani ainakin uskon, että yritys olisi onnistunut, etenkin kun Wetterhoff itse sitä halusi. Jääkäriliikkeen asiamiehenä sen alkuvaiheissa oli hän hoitanut tehtävänsä hyvin ja erinäisissä tapauksissa loistavasti. Eikä ole epäilemistäkään, etteikö hän laajennetun järjestön tunnustettuna ja palkattuna edustajana olisi täyttänyt tehtävänsä yhtä hyvin ja etteikö hän mielellään olisi noudattanut Helsingistä tulevia ohjeita, jos sellaisia olisi annettu. Miksikä jätettiin hänet siis pulaan, kun hän oli pinteessä, keskenään kilpailevien saksalaisten viranomaisten ja omien kateellisten kilpailijainsa välissä? Siksi, että poroporvarillisen pikkumaisesti oltiin närkästyneitä hänen n.s. entisyyteensä ja — miksikä en voi sanoa sitä suoraan? — hänen erinäisiin tympäiseviin taipumuksiinsa. Missä määrin hänen maanmiehensä sittemmin osaltaan nakersivat hänen arvovaltaansa saksalaisten silmissä viittailemalla hänen heikkoihin puoliinsa tai suorastaan ilmiantamalla niitä, jätän mieluimmin ratkaisematta. Ja se voikin olla yhdentekevää. Ennemmin tai myöhemmin olisivat nämä heikkoudet kuitenkin tulleet tunnetuiksi. Mutta en hevin usko, että saksalaiset olisivat kiinnittäneet niihin suurtakaan huomiota, jos olisivat nähneet, että Wetterhoffia Suomessa pidettiin kelvollisena poliittiseen työhön, varsinkin kun he itse olivat oppineet tuntemaan hänen kelpoisuutensa. Sanalla sanoen, minä luulen, että asia olisi voitu järjestää. Wetterhoff tarvitsi taloudellista riippumattomuutta Saksan viranomaisista ja varmaa asemaa järjestön keskuudessa. On helppo ajatella, mitä hän olisi voinut aikaansaada luontaisten diplomaattisten lahjainsa ja niiden vaikutusvaltaisten ystävien avulla, jotka hän oli itselleen hankkinut. Meidän asemamme Berliinissä olisi silloin todennäköisesti ollut lujempi sinä vapausliikkeemme tärkeänä kautena, joka alkoi Venäjän vallankumouksen puhjettua vain viisi kuukautta Wetterhoffin kukistumisen jälkeen.

Minä lopetan nämä epämieluisat mietelmät toistamalla kysymyksen, jonka toht. Zilliacus teki valtuuskunnalle lokakuun 7 p:nä: »Onko herrojen mahdollista ylläpitää Wetterhoffin suhteita Berliinissä?»

* * * * *

Työ toimistossani Tegnérinkadun varrella jatkui syksyn kuluessa kuten ennenkin. Sanomalehtipropaganda oli minun erikoisalanani ja siinä oli runsaasti tehtävää. Uutisia Suomesta oli muokattava ruotsalaisille ja saksalaisille lehdille, erehdyttäviä tietoja oikaistava, johtavia artikkeleita kirjoitettava niille lehdille, joiden kanssa olimme ystävällisessä yhteistyössä. Milloin oli saatettava Pietarista saapuneet autonomiahuhut oikeaan valaistukseensa, milloin annettava autenttinen kuvaus Simon kahakasta j.n.e. »Kansliassa» kävi väkeä runsaasti, ja monia sekä maanmiehiämme että ulkomaalaisia pöytävieraita oli vaimollani ja minulla aterioilla. Rakkaimmat vieraat olivat jääkärit, joita silloin tällöin saapui Tukholmaan, joko lomalle tai matkalla enemmän tai vähemmän vaarallisiin tehtäviin Suomeen. Milloin saapui Runar Appelberg tai Jernström tai joku muu jääkäripataljoonan johtomiehiä neuvottelemaan valtuuskunnan tai oikeammin toht. Kai Donnerin kanssa. Milloin oli Aarne Sihvo ja Friedel Jacobson miehineen matkalla Suomeen järjestämään uusia etappiteitä, milloin taas Antti Isotalo matkalla toisen komennuskunnan kanssa »herättämään pelkoa» vapausliikkeen vastustajissa ja vainoojissa, taikka J. Sihvo tuli valittelemaan Uumajan etapilla ilmenneitä vaikeuksia. Ne, jotka tulivat takaisin Suomesta, kertoivat ihmeellisistä seikkailuistaan, mutta muutamat eivät lainkaan palanneet. Niitä oli Aarne Sihvo, joka ystäviensä Relanderin ja Heiskasen kanssa vangittiin Jyväskylässä. Pian kerrottiin, että heidät oli mestattu, luultavasti hirtetty, mutta suureksi iloksemme saimme sittemmin kuulla, että he olivat hengissä, vaikkakin vankeina Spalernajassa.

Yksi niitä maanmiehiä ja avustajia, joka ei koskaan ollut luonamme käymättä, kun vain matkusti Tukholman kautta, oli vanha, vakava johtaja von Essen. Kun hän oli meidän luonamme 27 p:nä syyskuuta paluumatkalla Lockstedtista Uumajaan, oli hän juuri saanut sanoman, että hänen poikansa Jürgen saman kuun 10 p:nä oli kaatunut Jepualla santarmien luotien lävistämänä. Hänen hyviin, uskollisiin silmiinsä oli tullut uusi ilme. Se ei ollut kostonhimoa, sillä sellainen oli tuntematonta tälle ylevämieliselle, hartaasti uskonnolliselle miehelle, se oli vain äärimmäisen päättäväisyyden ja tarmon lisäilme. Jokaiselta mieheltä, joka kaatui suuren asian puolesta, kasvoi toisten velvollisuus viedä se perille.

Niille maanmiehilleni, joiden piti palata Suomeen Tukholmassa käytyänsä, ei ollut vaaratonta käydä minua tapaamassa, sillä kulmatalo Tegnérinkadun varrella oli epäilemättä vakoilijain vartioima. Omasta puolestamme saatoimme olla levollisia voimme luottaa Ruotsin poliisin suojelukseen. Syyskuun 23 p:nä sain ystävällisen sanan poliisilaitoksesta, että eräs nimeltä mainittu henkilö oli jättänyt koneellakirjoitetun ilmiannon minua vastaan. Minun luonani — sanottiin ilmiannossa — oli »jonkinlainen propagandatoimisto». Siellä puhuttiin suomea ja venättä (!) ja seinillä oli karttoja. Minä menin poliisimestari Lidbergin luokse puhumaan asiasta, mutta hän vain nauroi.