Se, mitä Suomessa ja Tukholmassa oli voitu tehdä Saksassa olevien maanmiestemme olon saattamiseksi siedettäväksi, ei paha kyllä ollut kovinkaan kehuttavaa. Puuttui ennen kaikkea rahaa. Minun Tukholmassa olevan toimistoni kautta lähetettiin sanomalehtiä ja kirjoja pataljoonalle ja sille koulutusmiehistölle, joka vielä oli jäljellä Lockstedtissa. Eräät naiset Tukholmassa ryhtyivät rouva Hanna Palmen tarmokkaalla johdolla puuhaamaan lahjojen (n.s. »Liebesgaben») lähettämistä joukolle. Loka- ja marraskuun kuluessa työskenneltiin innokkaasti asian hyväksi. Rahoja koottiin ja Suomesta saapui 18 600 markkaa tarkoitusta varten. Herra Reguel Wolff lahjoitti 1.000 kruunua. Lahjoina oli paitoja, alushousuja, sukkia, saippuaa y.m. Marraskuun 20 p:nä saattoivat naisemme aloittaa niiden pakkauksen. Ensimmäinen lähetys, jossa oli 528 pakettia 16 laatikossa, pantiin matkaan joulukuun alussa ja sitä seurasi tammikuussa toinen yhtä suuri. Kun ei ollut mahdollista saada vientilupaa »Liebesgabeille» ruotsalaisilta saksalaisille sotilaille, oli konsuli Goldbeck-Löwe järjestänyt asian niin, että lahjat nimellisesti lähetti Tukholmassa oleva saksalainen »Frauenbund» ja ne osoitettiin Saksan Punaiselle Ristille Berliiniin. Me olimme toivoneet, että ensimmäinen lähetys ehtisi perille jouluksi, mutta emme olleet ottaneet huomioon kuljetuksen hitautta ja virkakoneiston verkkaisuutta. Vasta joulukuun 29 p:nä saapui ensimmäinen lähetys Punaiselle Ristille, ja silloin oli liian myöhäistä lähettää kääröjä edelleen, sillä jo 6 p:nä tammikuuta komennettiin pataljoona odottamatta Aa-joen rintamalle, eikä sinne toistaiseksi voinut lähettää mitään. Vasta helmikuun 17 p:nä voitiin molemmat lähetykset toimittaa Tuckumiin, minne pataljoona silloin oli sijoitettu. Maaliskuun 5 p:nä saatettiin kääröt vihdoin jakaa asianomaisille. Suuri oli mielipahamme Tukholmassa, kun saimme tietää, että lahjat eivät olleet ehtineet perille kyllin ajoissa ollakseen sotilaillemme hyödyksi talven kylmimpänä aikana.

Hankaluudet ja huolet, joita vastaan meidän oli kamppailtava tähän aikaan — tarkoitan syksyllä 1916 — olivat sellaisia, että niiden olisi pitänyt kerätä meidät kaikki sopuisaan työhön, mutta Herra paratkoon, sovun laita oli kuitenkin kehnonlaista sekä valtuuskunnassa että sen ulkopuolella. Missä vika oli, sitä olen minä esteellinen sanomaan. Riittäköön, kun mainitsen, että selkkaukset johtivat siihen, että vapaaherra von Bonsdorff syyskuun 25 p:nä ilmoitti haluavansa erota valtuuskunnan puheenjohtajan toimesta. Hän palasi kuitenkin toimeensa viikkoa myöhemmin. Kiistan pääaiheena oli, kuten hyvin saattaa ajatella, kysymys Wetterhoffin asemasta, joka juuri silloin alkoi tulla sangen kriitilliseksi.

Kertomus, jonka professori Sundwall antaa kirjassaan »Kring Jägarbataljonen» niistä tapahtumista, jotka johtivat Wetterhoffin kukistumiseen, ovat pääasiassa yhtäpitäviä minunkin muistiinpanojeni kanssa. Tässä tahdon vain korostaa, että Helsingissä olevan C.K:n jäsen toht. W. Zilliacus, joka silloin oli Tukholmassa, kaikissa pääasioissa yhtyi minun käsitykseeni. Hän lykkäsi poislähtöänsä tuonnemmaksi päivästä toiseen saadakseen tilaisuutta puhua Wetterhoffin kanssa, jota odotettiin Tukholmaan tulevaksi. Minun ehdotukseni, että Wetterhoff asetettaisiin valtuuskunnan luottamusmieheksi ja sen kanslian päälliköksi Berliiniin, hyväksyi Zilliacus täydellisesti. Mutta Wetterhoffin matkan Tukholmaan esti kreivi Schwerin, joka silloin oli pataljoonan toimiston päällikkönä Berliinissä. Minun pyynnöstäni sähkötti Saksan ministeri von Lucius ulkoministeriölle Berliiniin, pyytäen että Wetterhoff heti lähetettäisiin Tukholmaan tapaamaan Suomen keskuskomitean jäsentä toht. Zilliacusta, joka halusi keskustella hänen kanssaan. Mutta ei edes tämä auttanut. Yksissä neuvoin toht. Zilliacuksen, hänen veljensä Konnin ja Fabritiuksen kanssa minä päätin silloin matkustaa Berliiniin ottamaan selkoa, mitä oli tehtävissä. Minä sain matkustaa mukanani tieto, että kysymys Wetterhoffin ottamisesta järjestön palvelukseen lykättäisiin C.K:hon.

Ne kaksi päivää, jotka oleskelin Berliinissä — 4:s ja 5:s lokakuuta — olivat sangen raskaita. Kävi ilmi, että Wetterhoffin asema oli epätoivoinen, jopa aivan toivoton. Hän kertoi minulle seuraavaa. Syyskuun 20 p:nä hän oli kirjelmässä sijaisyleisesikunnalle perusteellisesti tehnyt selkoa aikaisemmasta toiminnastaan. Hän oli siinä selittänyt, kuinka hänen toimistonsa kesällä 1915 oli perustettu ulkoministeriöstä saadulla määrärahalla ja kuinka se sitten oli alistettu majuri Bayerin toimiston alaiseksi, minkä vuoksi hän oli estynyt täyttämästä tehtäviänsä. Tämän johdosta oli kenraali Lenski käynyt toimistossa »ottamassa selkoa siitä, mitä Wetterhoff oikeastaan puuhaili». Tulos oli ollut, että toht. Sundwall ja paroni von Oelsen (Wetterhoffin sihteeri) oli erotettu ja että hän itse oli saanut ilmoituksen, että hänen käytettävänään oli huone kreivi von Schwerinin toimistossa. Mutta tätä ei ilmeisesti oltu rehellisesti tarkoitettu, sillä Wetterhoffia uhattiin sillä, että hänet kutsuttaisiin jälleen sotapalvelukseen, kun majuri Bayer oli laiminlyönyt anoa hänen vapauttamisensa pidennystä. Kuinka Wetterhoff sitten sai kreivi Schwerinin sähkösanomakiellon nousta Sassnitzissa laivaan, kun hän oli matkalla Tukholmaan yleisesikunnan passi taskussaan, on tunnettua.

Minä tein mitä taisin puhuakseni vainotun maanmieheni puolesta, mutta kaikkialla oli vastassa kuin muuri. Ruhtinas Löwenstein, jolle soitin puhelimitse, sanoi, ettei hänellä ole aikaa vastaanottaa minua. Lähetystösihteeri von Wesendonk ulkoministeriössä sanoi, ettei Wetterhoffin hyväksi voi tehdä mitään, hän kun on yleisesikunnan alainen. Syyn koko juoneen sain selville käydessäni kreivi Schwerinin luona tämän toimistossa.[64]

Ensinnäkin oli parjaus pantu liikkeelle. Wetterhoffin entisyys Suomessa oli kuvattu saksalaisille ja esitetty niin räikein värein kuin mahdollista. Schwerin sanoi vielä ryhtyneensä yhteistyöhön Wetterhoffin kanssa ilman ennakkoepäröintiä, mutta väitti, ettei hän ollut saanut tietää, mitä W. oikeastaan puuhasi. Wetterhoff oli toiminut hänen selkänsä takana ja yrittänyt matkustaa Tukholmaan ilman hänen lupaansa. Kun minä huomautin, että on luonnollista, että Tukholmassa oleva keskuskomitean jäsen haluaa saada kuulla Wetterhoffilta itseltään, mitä hän Berliinissä on toimittanut, veti Schwerin esiin pöytäkirjan, joka oli laadittu eräästä Wetterhoffin lausunnosta syyskuun 26 p:nä. Wetterhoff oli sanonut, että valtuuskunnalla ei ole valtuutta esiintyä keskuskomitean puolesta. Samaan tapaan hän oli menetellyt saksalaisten vastustajainsa voittamiseksi. Wetterhoff oli, sanoi Schwerin, koettanut pelata keskuskomiteaa valtuuskuntaa vastaan, ulkoministeriötä sotaministeriötä vastaan, häntä itseänsä, Schweriniä, Bayeria vastaan. Loppuarvostelu oli, että Wetterhoff on suuri juonittelija ja Suomen asialle vaarallinen. Yritykseni puolustaa maanmiestäni huomauttamalla hänen suuria ansioitaan, mitä hän oli tehnyt sekä Suomen hyväksi että Saksan hallituksen eduksi, eivät tehneet suurtakaan vaikutusta kreiviin. Välillinen tunnustus Wetterhoffin tavattomasta diplomaattisesta taidosta oli kuitenkin Schwerinin huomautus, että hänellä on uskomaton häikäilemättömyys (»eine unglaubliche Unverfrorenheit»), joka hankkii hänelle pääsyn korkeissa asemissa olevien henkilöiden, kuten esimerkiksi ulkoministeri von Jagowin luo. Tässä oli ilmeisesti asian ydin. Schwerinille tai oikeammin majuri Bayerille, jonka puhetorvena Schwerin esiintyi, oli Wetterhoff haitallinen, hän kun oli välittömissä suhteissa johtavien valtiomiesten kanssa, ja sen vuoksi piti hänet syrjäyttää. Kun kysyin kreiviltä, miten Wetterhoffin sitten nyt kävisi, vastasi tämä hartioitaan kohauttaen:

»Se on minulle yhdentekevää. Kai hänet pannaan sotamieheksi.»

Mutta vaarallisin ase, minkä Bayer oli saanut käsiinsä tuota epämukavaa miestä vastaan, oli kuitenkin, kuten Sundwall aivan oikein huomauttaa, se seikka, että Wetterhoff oli puhunut poliittisesta asemasta erään »Zugführerimme», Taucherin, kanssa, ja muun muassa kertonut ulkoministeri von Jagowin selittelyistä Saksan sanomalehtimiehille. Muistan, että Wetterhoff näytti minulle luettelon häntä vastaan tehdyistä syytöksistä ja että niiden joukossa oli mainittu hänen puhuneen välttämättömyydestä etsiä yhteyttä ympärysliiton kanssa siltä varalta, että Saksa jättäisi meidät pulaan. Kun tämä tuli saksalaisten korviin, oli Wetterhoff tietenkin mennyttä miestä.

Kaiken sen jälkeen, mitä olin saanut kuulla, huomasin ponnistusteni jatkamisen turhaksi. Sanoin Wetterhoffille ja Sundwallille murheelliset jäähyväiset ja palasin Tukholmaan. Valtuuskunnassa ehdotin, että koettaisimme saada Wetterhoffin sen Suomen toimiston päälliköksi Berliiniin, jonka perustaminen nyt oli välttämätön pakko, mutta en saanut kannatusta. Myönnän itse, että tein ehdotukseni enemmänkin mielenosoituksena kuin siinä mielessä, että olisin uskonut sen toteuttamisen mahdolliseksi. Fabritiuskin katsoi nyttemmin Wetterhoffin käyttämistä mahdottomaksi, kun tämä ilmeisesti oli menettänyt saksalaisten luottamuksen. Ei myöskään se ehdotukseni, että valtuuskunta lähettäisi kirjelmän yleisesikunnalle, pyytäen tätä pitämään huolta, ettei Wetterhoffia uudestaan pantaisi sotapalvelukseen, saavuttanut valtuuskunnan hyväksymistä. Päätettiin ainoastaan muodon vuoksi tehdä sensuuntainen esitys kreivi Schwerinille.

On tunnettua, miten Wetterhoffin sitten kävi. Lokakuun 9 p:nä hänet vangittiin ja hänen toimistonsa arkisto otettiin takavarikkoon. Vankilassa sai Wetterhoff istua sitten aina huhtikuuhun saakka 1917, minkä jälkeen hänet lähetettiin sotamiehenä länsirintamalle.