Joulukuun 26 p:nä matkustin postijunalla Tornioon jatkaakseni sieltä matkaa Tukholman kautta Berliiniin. Helsinkiläiseltä järjestöltämme olin saanut neuvon astua pois junasta Kemissä ajaakseni sieltä jään yli Ruotsin puolelle. Minähän olin edelleenkin ilman passia. Mutta aktivistien kuuluisassa päämajassa Kemissä Osulan matkustajakodissa sanottiin minulle, että oli aivan tarpeetonta ryhtyä rasittavaan taivallukseen jään yli. Lähellä Torniota oli paikka, josta vaarattomasti voi kävellä pienen matkan joen yli. Olin kyllin varomaton noudattamaan neuvoa. Saavuttuani Tornion asemalle ajoin oppaani kanssa Alatornion kirkolle, nousin siinä reestä ja menin alas rantatöyryä jäälle matkalaukku kädessäni. Kaikki oli hiljaista. Mutta en ollut ehtinyt ottaa montakaan askelta, ennenkuin kuulin takaani ärjäistävän »astanavitesj!» (pysähtykää!). Minä en siitä välittänyt, vaan kävelin rauhallisesti eteenpäin. Mutta silloin pamahti laukaus ja sen jälkeen useita muita. Minä aloin juosta ja samoin oppaani, joka katosi kuin salama jäälle puolipimeässä. Äkkiä tunsin kovan kolauksen ja kaaduin. Luoti oli sattunut vasempaan reiteeni. Seuraavassa hetkessä olivat venäläiset sotamiehet kimpussani.
Mitä sitten tapahtui, voidaan kertoa muutamalla sanalla. Minut vietiin rannalla olevaan vahtitupaan ja siitä reellä päämajaan kaupunkiin. Haavastani, joka vuoti vahvasti verta, eivät tavarishtshit paljon välittäneet. Se oli »nitshevoo». Eräs upseeritavarishi oli sitä mieltä että tämä välinpitämättömyys meni hiukan liian pitkälle, ja soitti tohtori Beckerille kaupungin sairaalaan. Tämä tuli, sitoi haavani ja sanoi, että se on arveluttavan luontoinen. Ennenkuin minut vietiin sairaalaan, kuulusteli kuitenkin eräs »natshalnik» minua. Hän sai kuulla, että minä en suinkaan ole mikään ruplansalakuljettaja, vaan kunniallinen vanha kumousmies, joka on istunut Pietari-Paavalin linnassa y.m. Kuulijat joutuivat aivan hämilleen. Miksi en ollut tullut heidän päämajaansa? Olisin silloin heti saanut passin jos ei minulla semmoista ollut.
Sairaalassa sain nyt maata ankkurissa kaksi viikkoa Läpi ammuttua säärtäni ei tarvinnut leikata poikki! kuten tohtori Becker oli pelännyt. Toistaiseksi olin turvattu. Venäläiset eivät edes tiedustelleet minua. Pakollinen ankkurissaoloni muodostui niin mieluisaksi kuin suinkin saatoin toivoa. Tätini, neiti Augusta Krook, vanha aktivisti kuten minäkin, oli tapaturmasta sanan saatuaan rientänyt Tornioon pitämään minulle seuraa. Kaupunkilaiset osoittivat minulle mitä suurinta ystävällisyyttä. M.m. oli minulla ilo nähdä luonani yksi uskollisia avustajiani, rouva Hulda Reuter, joka vuonna 1915 oli välittänyt salaista postinkulkua Tukholman ja Helsingin välillä. Mutta mieleni oli täynnä levottomuutta. Joka päivä oli sanomalehdillä kerrottavana tärkeitä tapahtumia. Toinen ulkovalta toisensa jälkeen oli tunnustanut Suomen riippumattomuuden. Ulkomailla tarvittiin siis työvoimia nyt enemmän kuin milloinkaan, mutta minä makasin täällä kaukaisessa maailmankolkassa vuoteeseen kytkettynä. Seikkailuni oli todellakin sangen harmillinen.
Haava parantui kuitenkin pian ja minä tahdoin päästä uudistamaan epäonnistunutta yritystäni rajan yli. Toht. Lindgren, joka oli Punaisen Ristin palveluksessa ja saattoi liikkua vapaasti Tornion ja Haaparannan väliä, hankki minulle salakuljettajan, joka eräänä pimeänä iltana tammikuun puolivälissä vei minut reessään viisi kilometriä pohjoiseen pitkin jokea ja sitten täyttä neliä jään yli Ruotsin puolelle. Nytkin vinkui kiväärinluoteja korvissani — tällä kertaa lienevät ampujat olleet suomalaisia tullivartijoita — mutta kaikki kävi onnellisesti ja pian istuin ehein nahoin Haaparannan kaupungin hotellissa syömässä hyvää illallista toht. Lindgrenin kanssa. Hän kertoi minulle, että Tornion venäläisessä päämajassa juuri nyt oli löydetty paksu asiakirjapakka, joka koski minua. Se oli peräisin santarmien arkistosta ja sisälsi arvattavasti asioita, jotka olisivat aiheuttaneet minun vangitsemiseni uudelleen. Olin päässyt pälkähästä viime hetkellä. Seuraavana aamuna jatkoin keskeytynyttä matkaani Tukholmaan.
Kaksi viikkoa myöhemmin olin siksi toipunut haavastani, että saatoin ajatella matkustamista Berliiniin aloittaakseni sikäläisen työni. Valtakirjani oli onneksi tallella. Se oli Helsingistä lähetetty kuriirin mukana. Mutta kun helmikuun 2 p:nä soitin ministeri Gripenbergille ilmoittaakseni lähdöstäni, kysyi hän minulta, enkö mieluummin tahtoisi jäädä Tukholmaan lähetystöneuvoksena auttaakseni häntä lähetystötyössä. Hiukan epäröityäni vastasin myöntävästi. Berliinissä olisin kenties voinut olla suuremmaksi hyödyksi poliittisessa työssä, mutta täällä Tukholmassa oli juuri nyt vapaussotamme puhjettua äärettömän paljon käytännöllistä työtä tehtävänä. Niin tapahtui, että minä astuin viralliselle diplomaattiuralle viipyäkseni siinä lähes 8 vuotta. Toimintani Tukholmassa seuraavana myrskyisenä aikana rajoittui sitten suurimmaksi osaksi vaatimattoman lähetystövirkamiehen tehtävien puitteisiin. Kertomus elämyksistäni tänä aikana ei toisi paljoa uutta siihen, mikä jo on tunnettua Tukholman lähetystömme kuumeisesta toiminnasta, viimeisistä yrityksistä saada Ruotsin hallitusta luopumaan passiivisesta kannastaan meidän vapaussotaamme, uljaasta kansanliikkeestä Ruotsissa Suomen hyväksi, ruotsalaisten vapaaehtoisten rientämisestä kenraali Mannerheimin lippujen alle, Ruotsin surkuteltavasta Ahvenanmaan-retkestä, niistä vielä surettavammista oloista, jotka liittyivät Uudenkaupungin joukkueen aseistariisumiseen Ahvenanmaalla ja sen tuonnista Ruotsiin, jääkäripataljoonamme muistorikkaasta retkestä Vaasaan Pohjanlahden jäiden halki ja siitä, kuinka saksalaiset apuretkellään Etelä-Suomeen ottivat suorittaakseen sen tehtävän, jonka Ruotsi olisi voinut, mutta jota se ei tahtonut ottaa suorittaakseen.
* * * * *
Toukokuun alussa matkustin Suomeen. Kun toukokuun 16 p:nä seisoin Nikolainkirkon portailla ja katselin Mannerheimin ja hänen talonpoikaisarmeijansa juhlamarssia, palasivat ajatukseni siihen päivään huhtikuun alussa 1915, jolloin näin ensimmäisten Lockstedtin, nuorukaisten marssivan harjoituskentälle. Se, mikä silloin useimmista tuntui fantastiselta unelmalta, oli nyt toteutunut. Samat nuorukaiset, jotka silloin olin nähnyt harjoituksissa, ampumassa maaliin ja kaivamassa juoksuhautoja vieraassa maassa outoon pfadfinder-pukuun puettuina, marssivat nyt omaan pääkaupunkiimme jäntevinä upseereina niiden pataljoonain ja komppaniain etunenässä, joita he olivat johtaneet taisteluun ja voittoon. Nuorukaisunelman ihmeellisempää täyttymystä ei minkään kansan historia voi osoittaa.
On totta, unelman toteutumista olisi voinut ajatella vielä kauniimmaksi. Saman päivän aamuna, jolloin valkoinen armeija marssi Helsinkiin, olin nähnyt toisen sotaisen näytelmän: joukon voitettuja vihollisia matkalla vankileiriin, mutta se näky oli ollut sellainen, että se oli syöpynyt minun mieleeni ja esti minua tuntemasta eheää voitoniloa. Sillä nämä vangitut viholliset olivat kapinallisia, eksytettyjä maanmiehiä. Jälleen täytyi minun kysyä itseltäni, eikö meillä ollut mitään syytä siihen, että vapaustaisteluumme oli yhtynyt sisäisen sodan kauhu. Minun omatuntoni vastasi kieltävästi. Me olimme — nekin meistä, joiden osalle poliittinen työ oli tullut — viimeiseen saakka pitäneet kiinni ajatuksesta: yksimielinen kansa taistelussa ulkonaista vihollista vastaan. Senvuoksi olimme viimeiseen saakka tahtoneet pitää ystävinämme ja liittolaisinamme sosialidemokraattisia johtajia ja heidän vallassaan olevia työläisjoukkoja, huolimatta siitä ivallisesta moitteesta, mitä keskinkertaisporvarien puolelta siitä saimme. Ja me olimme siinä olleet oikeassa, kun emme unohtaneet, että sosialidemokraatit olivat voimakkaimmin julkilausuneet itsenäisyysvaatimuksen Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeisinä ensi kuukausina ja että itsenäisyysliike oli saanut väkevän nousunsa suureksi osaksi heidän menettelynsä avulla. Sitten oli käynyt, niinkuin kenties täytyi käydä; työläiset eivät enää olleet voineet erottaa kansan vapausvaatimusta ja sosialisen vallankumouksen unelmaa toisistaan. Heidän sydämensä pohjalla hehkuva luokkaviha porvarillisen yhteiskunnan vanhojen syntien jälkimaininkina oli leimahtanut ilmiliekkiin idästäpäin tulevassa vallankumoustuulessa, ja sitä paloa eivät johtajat joko olleet voineet taikka ehkä sokaistuina tahtoneet sammuttaa. Se voitiin silloin sammuttaa ainoastaan verellä. Kansojen elämässä on traagillisia ristiriitoja, jotka vain väkivalta voi ratkaista.
Nyt oli kapinaliekki sammutettu ja ulkonainenkin vihollinen karkoitettu. Suomen taival vapauteen oli ollut vaikea, mutta nyt seisoi vapaa Suomi tuossa voittajana koko nuoressa voimassaan. Tosin kuului jo itse voitonhetkenä kateellisen pikkumaisuuden ja kansallisen suvaitsemattomuuden ääniä, jotka sittemmin totisesti eivät ole heikenneet. Mutta se henki, joka sai meidän kansamme lähettämään 2 000 poikaansa Lockstedtin-leirille oppimaan aseiden käyttöä aikana, jolloin muukalaisvalta aseettomassa maassamme oli ankarimmillaan, se henki, joka muutamissa viikoissa oli saattanut yhteensulattaa kymmeniätuhansia kansalaisia kaikista yhteiskuntaluokista taistelukuntoiseksi armeijaksi, jonka päämääränä oli maan pelastus, se elää kuitenkin, se elää sentään heikentymättömänä puoluekiistojen ja kansallisvastakkaisuuksien raateleman pinnan alla. Tämä saadaan nähdä niin pian kuin vaara uhkaa kalliisti hankittua itsenäisyyttämme. Silloin on kansamme seisova yksimielisempänä kuin se seisoi onnettomana ja kuitenkin kunniakkaana vuonna 1918.