Maanmiehiltäni sain mitä masentavimpia kuvauksia Suomessa vallitsevasta tilanteesta. Minusta tuntui kuin kotimaassa olisi oltu aivan sekaisin ei ainoastaan sosialidemokraattien, vaan myöskin porvarillisten taholla. Minut valtasi vastustamaton halu matkustaa kotimaahan näkemään, ovatko asiat tosiaan niin huonolla kannalla kuin sanottiin. Ennen kaikkea tahdoin saada selkoa mielialasta sosialidemokraattien keskuudessa. Ehkäpä sentään vielä oli toivoa, että maltilliset ainekset saisivat puolueessa ylivallan. Sitäpaitsi en tahdo kieltää, että vähitellen aloin tuntea itseni tarpeettomaksi Tukholmassa. Toimistoni oli tosin jäljellä ja siellä tehtiin sanomalehtipropagandaa y.m., mutta tämä työ tuntui minusta nyttemmin olevan verraten vähäarvoista. Berliinissä sitä vastoin vielä katsoin itselläni olevan tehtävää, mutta siellä en voinut työskennellä saamatta varmaa määrättyä tehtävää kotimaasta. Valtuuskunnan marraskuun 23 p:nä Berliinissä tekemän päätöksen mukaan piti sen useiden jäsenten, niiden joukossa minunkin, siirtää toimintansa Saksaan, mutta itsenäisyysjulistuksen jälkeen olivat valtuuskunnan päivät luetut. Sen sijaan tulisi virallinen lähetystö luonnollisestikin perustettavaksi sekä Berliiniin että Tukholmaan, heti kun Saksa ja Ruotsi ovat tunnustaneet Suomen itsenäiseksi valtioksi.

Päätin siis käydä Suomessa saadakseni asemasta selkoa. Vähän ennen lähtöäni pidimme vaimoni ja minä kahdet päivälliset kotonamme muutamille saksalaisille ja ruotsalaisille ystävillemme. Minä halusin kiittää heitä siitä kannatuksesta, jota he olivat antaneet meidän asiallemme, ja siitä ystävällisyydestä ja luottamuksesta, jota he olivat minulle mieskohtaisesti osoittaneet. Edelliset päivälliskutsut saivat puolittain virallisen luonteen, kun läsnä oli useita Saksan lähetystön jäseniä — ministeri von Lucius, sotilasattasea eversti von Giese, meriattasea komendööri von Fischer-Lossainen, lähetystöneuvos von Kienlin, salaneuvos Riezler, konsuli Goldbeck-Löwe ja toht. Stiewe — sekä Berliinin yleisesikunnan poliittisen jaoston edustaja tirehtööri. Steinwachs. Muiden kutsuvieraiden joukossa oli erinäisiä ruotsalaisia — amiraali Lindman, professori Fahlbeck, johtaja Sven Palme ja päätoimittaja Ljunglund — sekä meikäläisiä valtioneuvos Hjelt, professori Erich ja professori G. von Wendt. Päivälliset pidettiin joulukuun 7 päivänä. Me saatoimme siis samalla kertaa viettää Suomen itsenäisyysjulistuksen juhlaa. Tämä tuotti ilmeisesti paroni von Luciukselle suurta huolta. Kuuluiko kenties asiaan, että hänen pitäisi pitää puhe? Mitä hän siinä tapauksessa sanoisi ja mitä jättäisi sanomatta? Se oli todellakin arkaluontoinen kysymys. Hän huokasi helpotuksesta — kuulin kerrottavan — kun sai tietää, että myöskin Ruotsin entinen ulkoministeri, amiraali Lindman, oli kutsuttu. Asiahan voitiin järjestää niin, että tämä lausui julki vierasten tunteet siten vapauttaen hänet Luciuksen, tuosta vaikeasta tehtävästä. Ollakseen oikein varma, että hänen itsensä ei tarvitse esiintyä pani hän von Kienlinin soittamaan minulle ja pyytämän, että amiraali Lindmanille annettaisiin kunniapaikka emännän vieressä. Minä voin lisätä, että hän itse aikaisemmin oli soittanut kysyäkseen, onko herra Castrén myöskin kutsuttu. Minä saatoin rauhoittaa häntä ilmoittamalla, että niin ei ollut laita.

Vaimoni oli tehnyt parastansa ja tilaisuus oli onnistunut. Puheessani vieraille huomautin, että Suomi toivoo tukea ja apua sekä Saksalta että Ruotsilta uuden vastajulistetun itsenäisyytensä hyväksi, joka ilman tätä tukea kenties jäisi vain tyhjäksi sanaksi. Amiraali Lindmanin vastaus oli Suomen vapautta rakastavan kansan kaunopuheinen ylistys ja päättyi vakuutukseen, että Ruotsin kansa tervehtii vanhan veljesmaan tuloa itsenäisten valtioiden joukkoon mitä lämpimimmällä myötätunnolla. Mitäpä enempää hän saattoi sanoa? Nythän hoiti Ruotsin ulkopolitiikkaa ministeri Hellner eikä hän. Kaikki odottivat, että von Lucius nyt sanoisi muutamia sanoja, mutta hän noudatti taktiikkaansa ja vaikeni. Minun on kuitenkin lisättävä, että hän yksityisesti puhui minulle Suomesta mitä suopeimmin.

Seuraavana päivänä oli pöydässämme ainoastaan ruotsalaisia ja meikäläisiä. Edellisten joukossa valtionarkivario Clason, entinen kirkollisministeri professori K.G. Westman, aktuario Otto Järte, kapteenit Törngren ja Reutersvärd, toimittajat Ljunglund ja Langlet sekä vaimoni sukulainen sotatuomari Angur von Hedenberg, jonka kauniissa vierasvaraisessa kodissa olimme viettäneet monta mieluisaa hetkeä ja joka oli osoittanut vapausriennoillemme lämmintä harrastusta. Läsnäolevista suomalaisista mainittakoon vapaaherra Carl Langensklöld, joka viime vuosina oli ollut Tukholman järjestömme verrattomana tukena, sotilaskomitean edustaja ratsumestari Gripenberg, Konni Zilliacus, G. von Wendt sekä työtoverini valtuuskunnassa Rafael Erich, Almar Fabritius ja Bertel Appelberg. Senaattori Paasikivi ja maanviljelysneuvos Paloheimo oli myöskin kutsuttu, mutta he olivat estyneet tulemasta. Mitkään viralliset näkökohdat eivät tässä tuttavallisessa seurassa sitoneet sanoja. Läsnäolevat ruotsalaiset ystävämme olivat innostuneita ajatukseen, että Ruotsin heti ja ensimmäisenä kaikista valloista pitäisi tunnustaa Suomen itsenäisyys, kuten Valdemar Langlet äskettäin oli Aftonbladetissa vaatinut, ja kaikki olisivat he, jos se vain olisi ollut heidän vallassaan, empimättä luvanneet meille Ruotsin aseellista tukea. Vallitsi sama tunnelma, joka muutamia kuukausia myöhemmin ilmeni ruotsalaisen prikaatin muodostamisessa, kun virallinen Ruotsin jätti meidät pulaan.

* * * * *

Joulukuun 16 p:nä matkustin Suomeen Haaparannan kautta. Minä en ollut saanut passia Vorovskilta, joka siihen aikaan hoiti bolshevikkien »lähetystöä» Tukholmassa, ja matkustin niinmuodoin ilman. Haaparannasta oli helppo päästä Tornioon. Asiamiehemme K. Pietilän opastamana kävelin jään yli Handolinin sillalle ja sitten sillan alla, kunnes tulimme noin 100 metrin päähän Tornion rannasta. Pienellä kierrolla unisten vahtien huomio oli vältetty illan pimeydessä. Torniossa sain passin poliisimestarilta ja saatoin seuraavana aamuna turvallisesti astua junaan.

Jokainen tietää, miltä Suomessa siihen näytti Venäjän bolshevikkivallan puolustajat, punaiset sotilaat olivat maan todellisina valtiaina. Sen näki heidän ylimielisistä eleistään, kun he loikoilivat junavaunuissa tai kuljeksivat eri ryhmissä asemasilloilla, ja meidän omat punaisemme olivat yhtä itsetietoisia. Mutta jos puhui toiseen leiriin kuuluvain ihmisten — todellisen Suomen — kanssa, huomasi kyllä, kuinka katkeruus kuohui mielissä. Oliko sisäinen sota lopultakin välttämätön, huolimatta kaikesta, mitä sen karttamiseksi tehtiin?

Minä en tahtonut luopua vielä toivosta. W. Strömiltä jonka tapasin Helsingissä, sainkin todella kuulla, että sosialidemokraattinen puolueneuvosto oli päättänyt toimeenpanna puolueen puhdistuksen. Johdon siirtymistä äärimmäispunaisten käsiin ei tultaisi sallimaan. Oli olemassa myöskin toiveita saada venäläinen sotaväki poistumaan maasta. Sen tapahduttua olisi se vaara poistettu, mikä nyt uhkasi kiihtyneen punakaartin puolelta. Käydessäni Edvard Gyllingin luona katsoin saavani vahvistuksen sille, mitä Ström oli ilmoittanut. Myöskin Gylling toivoi hartaasti, että maa voitaisiin vapauttaa venäläisten sotajoukkojen turmelevasta läsnäolosta. Ja riippumattomuuden toteuttamiseen hän tuntui olevan yhtä innostunut kuin minäkin. Kysymykseeni, saisinko ilmoittaa Saksan sosialidemokraateille, että heidän suomalaiset puoluetoverinsa toivovat Saksan demokratian kannatusta Suomen valtiolliselle itsenäisyydelle, vastasi hän tinkimättä myöntävästi. Mutta ne kuvitelmat joiden valtaan aloin antautua, haihtuivat jälleen, kun puhuin erään miehen kanssa, joka oli lähellä Helsingin venäläistä bolshevikkijohtoa, nimittäin lehtori Smirnoffin. Kun huomautin hänelle, että Suomen ja Venäjän hyvien välien säilymiselle tulevaisuudessa on välttämätöntä, että venäläinen sotaväki viedään maasta pois, vastasi hän, ettei se käy laatuun, koska Pietari silloin jäisi suojattomaksi Suomen kautta tapahtuvaa saksalaista hyökkäystä vastaan.

Mutta kävipä sen kuinka tahansa — pian olisi meillä aseellinen voima asettaa venäläistä sotaväkeä ja myöskin omia punaisiamme vastaan, jos nämä ovat kyllin mielettömiä kulkemaan edelleen niitä polkuja, joille he niin katalasti olivat marraskuun lakossa astuneet. Ne, jotka olivat työskennelleet jääkäripataljoonamme aikaansaamiseksi ja kansamme asestamiseksi, olivat närkästyen torjuneet ajatuksen, että pataljoonaa ja niitä aseita, joita he koettivat tuoda maahan, voitaisiin tarvita omia venäläisiin liittyneitä kansalaisia vastaan. Mutta jos tähän keinoon täytyi tarttua suuren päämäärän — itsenäisyyden — saavuttamiseksi ja maan pelastamiseksi anarkiasta, ei voinut eikä saanut epäröidä. Sen käsityksen huomasin olevan vallalla, kun keskustelin ystävieni kanssa A.K:ssa ja sitä lähellä olevissa piireissä, ja minun täytyi mielikarvaudekseni myöntää heidän olevan oikeassa. Mutta kohtasin heidän keskuudessaan myöskin porvarillisen johdon arvostelua. Eräs ystävistäni sanoi minulle, että oli tehty suuri erehdys, kun ei oltu ilmoitettu sosialidemokraattien johtajille Hjeltin ja von Bonsdorffin Ludendorffin kanssa tekemän sopimuksen sisällystä. (Oliko asia todella näin, en tiedä. Oli ehkä pelätty, että sopimus ilmiannettaisiin venäläisille.) Toiset katsoivat, että porvarilliset olivat tehneet itsensä vikapäiksi raskaaseen laiminlyönnin syntiin, kun olivat viivytelleet kääntymistä Leninin hallituksen puoleen itsenäisyyden tunnustuksen saamiseksi. Erehdyinkö vai oliko asia niinkuin olin havaitsevinani: että kosketus varsinaisten aktivistien ja niiden henkilöiden välillä, joiden käsissä nyt oli maan johto, ei ollut niin läheistä, kuin sen olisi pitänyt olla?

Joka tapauksessa oli näillä hallituksen johdossa mies, jonka persoonaan oli yhtyneenä vanhan passiivisen vastarinnan esitaistelija- ja vanhan ja uuden aktivismin parhaat ominaisuudet: P.E. Svinhufvud. Minä kävin hänen luonaan senaatin linnan kuuluisassa nurkkahuoneessa. missä hän hallituspäällikkönä isännöi. Jos muut olivat hermostuneita näinä vaikeina aikoina, niin ei maan korkein hallintomies totisesti ollut. Tuntui tyynnyttävältä ja turvalliselta, kun vain näki hänet ja puhui hänen kanssaan. Myöskin senaatin muiden jäsenten kanssa tulin kosketuksiin, etusijassa ulkoasiaintoimituskunnan päällikön Karl Enckellin kanssa. Sain tilaisuuden tehdä selkoa Ruotsissa ja Saksassa vallitsevasta asemasta, niinkuin sen käsitin, ja myöskin kuvata ajatuksiani meidän suhteistamme Venäjän valtakunnan ei-venäläisiin kansallisuuksiin. Olen merkinnyt muistiin, että senaatti minun ehdotuksestani päätti lähettää edustajan Kiovaan. Suurella auliudella antoi Svinhufvud minulle allekirjoittamansa valtakirjan siihen poliittiseen työhön, johon aioin antautua Berliinissä. On huomattava, että tähän aikaan vielä ei mikään ulkovaltio ollut tunnustanut Suomen riippumattomuutta ja että meillä niin ollen ei vielä ollut säännöllisiä, virallisia lähetystöjä enempää Berliinissä kuin muissakaan pääkaupungeissa. Mutta senkin jälkeen kun Berliiniin perustettiin lähetystö, oli minulla varmaankin tehtävää siellä suoritettavana. Voin lisätä, että A.K. kokouksessaan 23 p:nä antoi minun tehtäväkseni toimia sen edustajana Berliinissä. Kokoukseen ottivat osaa toht. Zilliacus, toht. Eino Suolahti, maisterit Th. Swedlin ja Eino Välikangas sekä tri. Sven Donner.