Kun minä seuraavana päivänä kerroin keskusteluni Nadolnyn kanssa Hjeltille, sanoi tämä minulle, että Nadolny oli käsittänyt hänet väärin. Että niin todellakin oli ollut laita, totesi Hjelt käydessään uudelleen Nadolnyn luona. Asiaa oli kuitenkin nyttemmin vaikea muuttaa, kun Nadolny jo oli lähettänyt esityksemme suureen päämajaan ynnä tiedon, että Hjelt ja von Bonsdorff katsoivat, että toimenpiteet olisivat keskitettävät sotilaallisiin toimenpiteisiin. Minulla ei ole tietoa, otettiinko meidän esityksemme keskustelun alaiseksi neuvotteluissa kenraali von Bartenwerfferin kanssa, jonka Ludendorff oli lähettänyt Berliiniin Suomen asioissa, sekä Hjeltin ja von Bonsdorffin historiallisesti merkityksellisellä käynnillä Ludendorffin luona Kreuznachissa marraskuun 26 p:nä. Se päätös, joka tehtiin viimemainitussa tilaisuudessa, sisälsi kuten tunnettua seuraavaa. Siinä tapauksessa, että Venäjän kanssa tehtäisiin aselepo, tulisi Suomi vaatimaan itsemääräämisoikeutta ja venäläisen sotaväen poistamista maastamme. Tämän yhteydessä lausuttaisiin virallisesti julki toivomus, että Saksa kannattaisi näitä Suomen pyrkimyksiä. Kenraali Ludendorff puolestaan vaikuttaisi siihen, että vaatimusta venäläisen sotaväen poistamisesta Suomesta kannatettaisiin aselepo- tai rauhanneuvotteluissa. Suomessa pantaisiin pystyyn miliisi, jo alkanutta aseiden lähetystä jatkettaisiin ja meidän jääkäripataljoonamme siirrettäisiin Suomeen.[91] Pääajatus Erichin, Sanon, Sivénin ja minun aikaisemmin jättämässä esityksessä — luottamuksellinen Saksan kannatuksen lupaus Suomen rohkaisemiseksi julistautumaan riippumattomaksi — tuli siis, vaikka muutetussa muodossa, ilmaistuksi kenraali Ludendorffin kanssa tehdyssä sopimuksessa. Se ehdotus Ahvenanmaan saariston miehittämiseksi, joka oli tehty toht. Sivénin ja minun everstiluutnantti Buchfinckille jätetyssä esityksessäni sekä eversti Thesleffin, luutnantti von Gerichin ja minun kirjelmässä marraskuun 16 p:ltä samoin kuin valtioneuvos Hjeltin ja vapaaherra von Bonsdorffin marraskuun 18 p:nä jätetyssä promemoriassa, ei sitävastoin saavuttanut kenraali Ludendorffin hyväksymistä. Marraskuun 26 p:nä tehdyssä päätöksessä sanottiin siitä vain lyhyesti, että se ei voi tulla kysymykseen tänä vuonna, mutta että sellaisen yrityksen toteuttamismahdollisuudet seuraavana vuonna ovat suotuisat.

Vähän enemmän kuin kaksi vuotta aikaisemmin oli toinen neuvottelu Suomen kysymyksestä tapahtunut suuressa päämajassa, joka silloin oli Plessissä. Se mies, Fredrik Wetterhoff, joka silloin ajoi Suomen asiaa Saksan yleisesikunnan päällikön luona, oli nyt tavallisena sotamiehenä jossakin länsirintamalla kaikkien unohtamana ja hylkäämänä. Mutta voitaneen kysyä, olisiko se menestys, minkä Hjelt ja von Bonsdorff saavuttivat kenraali Ludendorffin luona marraskuun 26 p:nä 1917, ylimalkaan ollut mahdollinen, ellei Wetterhoffin elokuun 24 p:nä 1915 olisi onnistunut saada kenraali von Falkenayn taivutetuksi jääkäripataljoonamme perustamiseen. Olisiko saksalaista avustusretkeä milloinkaan aikaansaatu, ellei sen lähtökohtana olisi ollut tämä Saksassa muodostettu suomalainen joukko?

Kun sanon, että Wetterhoff oli kaikkein unohtama, ei tämä ole aivan täsmällistä. Jääkärit eivät olleet häntä varmastikaan unohtaneet ja myöskin saksalaisissa piireissä muisteltiin nyt hänen ansioitaan. Marraskuun alussa kertoi eräs suomalainen minulle, että hän uikoministeriössä ja samoin sotaministeriössä oli kuullut lausuttavan, että Wetterhoff pitäisi nyt asettaa jälleen entiseen toimeensa suomalaisen toimiston johtajaksi. Odotettiin sellaista anomusta meidän puoleltamme. Mutta se oli tietenkin mahdoton nykyisen valtakauden aikana.

Muun toimintani Berliinissä voin kuvata muutamalla sanalla. Kirjoitin useita artikkeleita saksalaisiin sanomalehtiin ja aikakauskirjoihin. Yksissä neuvoin toht. Sivénin kanssa tein esityksiä amiraaliesikunnalle ja ulkoministeriölle semmoisen sitoumuksen aikaansaamiseksi, että Saksan laivasto ei kohtelisi elintarvelastissa Suomeen kulkevia aluksia vihollisvaltiolle kuuluvina aluksina. Luulen esityksen johtaneen tulokseen. Paroni von der Roppin ja hänen avustajansa von Eckardtin kanssa olin paljon yksissä. Von der Roppin toimistossa Neutrale Korrezpondenz oli erityinen huone varattu suomalaisia varten. Von der Roppin kautta sain kutsun erääseen Hotel Continentalin tavanmukaiseen keskustelukokoukseen. Läsnäolijoiden joukossa oli ruhtinas Löwenstein, kenraali von Kluck, ruhtinas Henckell-Donnersmarck, valtiopäivämies Friedrich Naumann, kreivi Manteuffel, Vossische Zeitungin toimittaja Bernhard ja useita upseereja sekä muutamia puolalaisia, liettualaisia ja ukrainalaisia. Kokouksessa, jonka avasi paroni von der Ropp, pidin esitelmän aiheesta Venäjä ja Suomen riippumattomuus. Esittämäni näkökohdat kohtasivat kuitenkin aika paljon vastarintaa. Erikoisen ankarasti ahdisti minua Bernhard, joka esitti tunnettuja aatteitansa siitä, että Englanti oli päävihollinen ja että Venäjää, joka oli Saksan luonnollinen liittolainen, ei saa heikentää. Useimmat läsnäolijoista katsoivat minun kuitenkin olevan oikeassa. Mielenkiintoista oli todeta toisaalta puolalaisten ja toisaalta liettualaisten ja ukrainalaisten kiivas ottelu. Von der Ropp asettui lämpimästi jälkimmäisten puolelle. Juuri tähän aikaan saavutti von der Ropp Liettuan esitaistelijana suuren menestyksen, kun hänen onnistui saada aikaan, että maa sai oman kotimaisen hallituksen, toistaiseksi Landesrat-nimisen.

Ylimalkaan saatoin havaita, että mielenkiinto Suomea kohtaan oli poliittisissa piireissä voimakkaasti nousemassa. Friedrich Naumann, joka käydessäni hänen luonaan elokuussa oli Suomen asioista niin vähän perillä, ettei tiennyt edes oliko jääkäripataljoonaamme olemassakaan, oli nyt tulisesti innostunut meidän asiaamme. Hän selitti olevansa valmis kutsumaan koolle enemmistöön kuuluvien valtiopäivämiesten kokouksen keskustelemaan Suomen asiasta. Siinä oli ilmeisesti laaja työala meidän propagandallemme. Ei riittänyt, että meillä oli armeijan ylin johto puolellamme. Saattoihan tapahtua, että saksalainen apuretki viime hetkessä joutuisi karille valtiopäiväin puolelta ilmenevän vastarinnan vuoksi. Kuten tunnettua, oli tosiaankin vähällä niin käydä maaliskuussa 1918.[92]

* * * * *

Marraskuun 28 p:nä olin jälleen Tukholmassa. Siellä oli parhaillaan Ahvenanmaata koskeva väittely kiivaimmillaan. Leon Ljunglund oli Nya Dagligt Allehandassa asettunut puoltamaan Ahvenanmaan yhdistämistä Ruotsiin. Minä olin hänen kanssaan pitkissä keskusteluissa asiasta, mutta minun täytyi todeta, että emme voineet siinä suhteessa päästä yksimielisyyteen. Ljunglundin mielestä oli Ruotsilla oikeus vaatia Ahvenanmaata itselleen, koska saaristo ennen aina oli kuulunut Ruotsille (?) ja ainoastaan onnettoman sattuman kautta oli joutunut Haminan rauhassa emämaasta irroitetuksi. Sitäpaitsi oli meidän puoleltamme epäjohdonmukaista vastustaa ahvenanmaalaisten toivomusta päästä Ruotsin yhteyteen, kun me omasta puolestamme vetosimme kansojen itsemääräämisoikeuteen. Kuten näkyy, olivat ruotsalaisten pääargumentit jo valmiiksi muovatut.

Eivät sentään läheskään kaikki ystävämme Ruotsissa olleet näin jyrkällä kannalla tässä onnettomassa kiistakysymyksessä. M.m. sanoi minulle entinen ulkoministeri amiraali Lindman, että hän ei voi yhtyä Ljunglundin käsitykseen, että Ruotsi ilman muuta saattaisi vaatia Ahvenanmaata. Sen saadakseen täytyy Ruotsin ehdottomasti »tehdä jotakin Suomen hyväksi». Entinen kirkollisministeri professori Westman meni niin pitkälle, että sanoi, että puhetta Ruotsin vaatimuksista Ahvenanmaan suhteen on pidettävä enemmänkin romantiikkana. Pääasia on saada kansan mieliala Ruotsissa taivutetuksi ryhtymään avustamaan Suomea. Sitä varten pitäisi laatia juhlallinen julistus Ruotsille ja samalla Tanskalle ja Norjalle.

Lähimpinä päivinä palaamiseni jälkeen pidettiin useita valtuuskunnan kokouksia. Eräässä niistä joulukuun 2 p:nä teki valtioneuvos Hjelt, joka juuri silloin oli saapunut Berliinistä, selkoa siitä, mihin tuloksiin hänen ja von Bonsdorffin käynti suuressa päämajassa oli johtanut. Meidän odotuksemme olivat olleet niin suurenmoisia, että selonteko tavallansa tuntui meistä pettymykseltä. Varsinkin se seikka, että siinä pöytäkirjassa, jonka Hjelt luki, ei ollut nimenomaista lupausta, että Saksa tunnustaisi Suomen riippumattomuuden heti kun se julistettaisiin, tuntui meistä (Castrénista, Fabritiuksesta ja minusta) olevan arveluttava. Luulen kuitenkin, että arvostelimme asiaa liian pessimistisesti. Epäilemättä olivat Hjelt ja Sario oikeassa huomauttaessaan, että Suomen itsenäisyyden tunnustaminen seuraisi sopimuksesta luonnollisena johtopäätöksenä.

Tukholmassa tapasin näinä päivinä useita helsinkiläisiä poliitikkoja, jotka oleskelivat siellä eri tehtävissä, m.m. senaattori Paasikiven, maanviljelysneuvos Paloheimon, toht. Törngrenin ja professori G. von Wendtin. Viimeksimainitulta sain mielenkiintoisen kuvauksen siitä käsityksestä, joka juuri silloin oli vallalla ympärysliiton leirissä Suomen itsenäisyyskysymyksestä. Professori von Wendt oleskeli Tukholmassa varustettuna laajoilla valtuuksilla senaatin elintarvetoimituskunnalta ja oli tehtäväänsä varten neuvotteluissa sekä Ruotsin hallituksen että ympärysvaltojen Tukholmassa olevien edustajien kanssa. Mutta kun ympärysliiton suhtautuminen elintarpeiden hankintaan oli kiinteästi kytketty sen sotapolitiikkaan ylimalkaan, oli hän joutunut tekemisiin myöskin puhtaasti poliittisten kysymysten kanssa. On tunnettua, että hän tällöin sai tilaisuuden tehdä maallemme tärkeitä palveluksia vähän ennen ja heti jälkeen itsenäisyysjulistuksen. Erikoisen onnellinen seikka oli tässä se mieskohtainen luottamus, jota Englannin silloinen ministeri Tukholmassa sir Esmé Howard osoitti hänelle. On lisättävä, että professori von Wendt nautti samaa hyväntahtoista luottamusta Saksan ministerin puolelta.