Tukholma oli edelleenkin erinomainen poliittinen tähystyspaikka. Kuten ennenkin, tulin siellä kosketuksiin eri kansallisuuksiin ja eri puolueihin kuuluvien poliitikkojen kanssa. Niinpä esim. tapasin syyskuussa tunnetun puolalaisen duumanjäsenen Lednickin. Erittäin kuvaavaa oli, mitä hän keskustelun kuluessa lausui Suomesta. Hän ei oikeastaan siinä esittänyt omia mielipiteitään, vaan venäläisten katsantokantaa. Eduskunnan päätöstä olla alistamatta heinäkuun 18 p:n lakia (valtalakia) Venäjän hallituksen vahvistettavaksi, sanoi hän Pietarissa pidettävän uhkahaasteena. Muutoinkin oli vaarallista herättää sitä käsitystä, että Suomi tahtoo päästä irti Venäjästä Saksan avulla. Meidän täytyy välttämättä kumota se käsitys, että Suomen vapausliike on vain saksalaisten puuhaa. Sitäpaitsi on vaarallista turvautua Saksaan, sillä sodan jälkeen tulee todennäköisesti tehtäväksi liitto Venäjän ja Saksan välillä ja silloin tulee jälkimmäinen valtakunta uhraamaan Suomen. Jos Suomi nyt rikkoo välinsä Venäjän demokratian kanssa, jää maa tuonnempana ilman suojaa Saksaa vastaan. Meidän on nyt asetuttava Venäjän demokratian puolelle taikka myöskin avoimesti työskenneltävä Venäjän hajoittamiseksi. Kuten näkyy, oli puolalainen poliitikko tähän aikaan vallalla olleiden ympärysliittolaisnäkökantain puhetorvena ja varmaankin ilmaisi hän samalla ne mielipiteet, jotka Suomesta olivat vallalla Kerenskin piireissä.

Aivan toinen ääni kellossa oli bolshevistisella taholla. Lokakuun 24 p:nä olin pitkässä keskustelussa bolshevikki Radekin kanssa, joka keväästä saakka oli oleskellut Tukholmassa jonkinlaisena puolueensa edustajana. Jo keväällä hän oli sanonut minulle, että Suomen tietenkin täytyy saada tulla itsenäiseksi, jos se sitä haluaa. Nyt toisti hän vain saman lauseensa, kuitenkin sillä kuvaavalla ja sumealla lisäyksellä, että Suomen vapautta ei voida turvata kansainvälisillä sopimuksilla vaan sen kansallisten laitosten täydellisellä kansanvaltaistuttamisella. Merkillisempää oli, mitä Radek lausui bolshevikkien suunnitelmista ja toiveista ylimalkaan. Tila Venäjällä, sanoi hän, on erittäin arveluttava, kun nyt kävi ilmi, että Saksa aikoo asettua Venäjän vallankumousta vastaan. Bolshevikit ovat kuitenkin päättäneet puolustaa Pietaria, koska pääkaupungin kukistus merkitsisi vallankumouksen loppua. Joka tapauksessa tulisivat bolshevikit valtaan kahden, kolmen viikon kuluttua. He tulisivat silloin heti katkaisemaan välinsä ympärysliiton kanssa ja ryhtymään rauhanneuvotteluihin. Kysymyksen valtakunnan ei-venäläisten kansallisuuksien asemasta ratkaisisivat bolshevikit Venäjän sisäisenä kysymyksenä kansojen täydellisen itsemääräämisoikeuden periaatteen mukaan. He suostuisivat ottamaan tämän kysymyksen rauhanneuvotteluiden ohjelmaan ainoastaan sillä ehdolla, että myöskin Itävalta-Unkarin kansallisuuskysymykset samalla otettaisiin käsiteltäviksi. Todennäköistä kuitenkin on, että Saksan rauhanehdot havaittaisiin mahdottomaksi hyväksyä. Mutta bolshevikit tulisivat kuitenkin jatkamaan kulkuansa sillä tiellä, jolle he ovat astuneet, varmoina siitä, että maailmanvallankumous on ovella. Venäjällä hajoitettaisiin vanha yhteiskunta maata myöten. Se tulee maksamaan hirvittävän paljon verta, mutta vanhan raunioille rakennetaan uusi yhteiskunta Marxin oppien mukaisesti. Samoin tulee käymään kaikissa muissa maissa; siitä oli Radek vakuutettu.

Kahta viikkoa myöhemmin olivat bolshevikit todella kukistaneet Kerenskin hallituksen ja vähän sen jälkeen alkoivat rauhanneuvottelut. Silloin ilmeni, että Saksan rauhanehdot tosiaan olivat mahdottomat hyväksyä, niin että neuvottelut keskeytettiin — juuri oikeaan aikaan, jotta Saksan rynnistys Viroon ja avunlähetys Suomeen kävi mahdolliseksi — jota mahdollisuutta Radek muuten niin ihmeellisen selvänäköisissä ennusteluissaan ei ollut ottanut huomioon. Nuoren bolshevikkijohtajan koko esiintymisessä ja tyynessä, melkein peloittavan kylmäverisessä puheessa oli häikäilemätöntä määrätietoisuutta, joka sai minut aavistamaan, että juuri näillä miehillä on Venäjän kohtalo käsissään eikä niillä lörpöttelevillä idealisteilla, joiden tyypillinen edustaja Kerenski oli.

Erään näitä jälkimmäisiä tapasimme joulukuun alussa. Se oli tunnettu menshevikkijohtaja Axelrod. Bertel Appelberg, joka kävi hänen luonaan, kuuli hänen lausuvan kovia sanoja Venäjän vieraista kansallisuuksista ja niistä esteistä, joita nämä olivat vyöryttäneet vallankumouksen tielle avoimesti osoittamallaan separatismilla. Sen sijaan, että itsekukin nyt ajatteli omaa pientä maataan, olisi niillä pitänyt olla laajempi ja suurpiirteisempi käsitys vallankumouksesta, joka on käännekohtana Euroopan sivistyksen historiassa. Eristäytymistoimillaan edistivät he bolshevikkien asiaa ja samalla vastavallankumouksellisten virtausten voiman kasvamista. Jos vieraat kansallisuudet lojaalisesti olisivat työskennelleet vallankumouksen saavutusten turvaamiseksi, olisi perustava kansalliskokous varmaan mielellään suostunut siihen, että itsekukin määrää oman tulevaisuutensa. Nyt sitä vastoin tulisi tämä kokous todennäköisesti olemaan natsionalistinen, ja silloin saattaa tapahtua, että Venäjä panee kovan kovaa vastaan. Porvarillisten suomalaisten separatismin ymmärsi Axelrod sangen hyvin, mutta meidän sosialidemokraattejamme hän moitti mitä ankarimmin. He olivat ennen nauttineet suurta arvoa Venäjän sosialidemokraattien keskuudessa mutta olivat nyt menettäneet heidän myötätuntonsa. He toimivat tosin yhdessä bolshevikkien kanssa, mutta heidän katsantokantansa ei ollut bolshevistinen, vaan kansallisporvarillinen, he kun ensi sijassa olivat ajatelleet vapaan Suomen luomista eivätkä kansainvälisten sosialidemokraattisten aatteiden toteuttamista. Mitä bolshevikkeihin tulee, ei Axelrod uskonut heidän pysyvän vallassa pitkääkään aikaa. He olivat saavuttaneet vaikutusvaltansa pääasiassa sillä, että olivat luvanneet kansalle välittömän rauhan. Nyt oli kuitenkin kokonainen kuukausi kulunut eikä lupausta ollut täytetty. Tyytymättömyys bolshevistiseen sekasortoon kasvoi päivä päivältä, kuten vaalitkin perustavaan kansalliskokoukseen osoittivat. Vallankumouksen saavutuksiin innostuneena ei Axelrod voinut kuvitella mielessään, että hänen bolshevistiset vastustajansa eivät välittäisi vähääkään siitä, mitä perustava kansalliskokous haluaa, vaan tulisivat kylmäverisesti kukistamaan sen pistimillä. Myöskin käsitystänsä Suomen sosialidemokraattien kansallisporvarillisesta katsantokannasta hänen oli pian oikaistava.

Joulukuussa, jolloin Axelrod lausui tämän meidän kannaltamme optimistisen käsityksen, oli Suomessa useinkin jo sattunut tapahtumia, jotka olivat supistaneet miltei olemattomiin toiveet, että isänmaallismieliset sosialidemokraattimme saisivat ylivallan äärimmäispunaisista isänmaattomista aineksista. Vielä lokakuussa emme me aktivistit olleet luopuneet sangviinisesta uskostamme yhteistoimintaan suuren vasemmistopuolueemme kanssa. Eräässä raportissa, jonka minä lokakuun 8 p:nä lähetin Berliiniin, lausuin tosin huolestumiseni sen johdosta, että sosialidemokraattimme olivat liittyneet venäläisiin aatetovereihinsa, mutta huomautin kuitenkin, että he pitävät kiinni itsenäisyysvaatimuksesta, mikähän on pääasia. Samalla ilmaisin huoleni porvarillisten »maltillisesta ryhmästä» ja sen neuvotteluista Venäjän hallituksen kanssa. Kun lokakuun 31 p:nä matkustin Berliiniin, olin vielä vanhalla kannallani: yhteistoimintaa viimeiseen saakka sosialidemokraattien kanssa suuren päämäärän saavuttamiseksi. Katkeraa minulle oli, kun minun myöhemmin tämän neliviikkoisen oleskeluni aikana Berliinissä täytyi ilmoittaa saksalaisille ystävillemme, kuinka asiat nyt Suomessa kehittyivät. Mikä häpeä olikaan suomalaisten nimelle, että meidän lakkoilevat työmiehemme, kuten kirjoitin eräässä raportissa marraskuun 30 p:nä, olivat »käyttäneet venäläisten sotamiesten pistimiä terrorisoidakseen vastustajiansa»! Mutta tätä surullista totuutta ei voinut salata.

Omituista oli panna merkille, mille kannalle Saksan mielipide asettui toisaalta Venäjän bolshevikkivallankumouksen, toisaalta meidän sosialidemokraattiemme menettelyn suhteen. Eräässä yksityiskirjeessä toht. W. Zilliacukselle marraskuun 30 p:nä esitin Berliinissä saamiani vaikutelmia seuraavalla tavalla:

»Yleensä oltiin taipuvaisia antamaan bolshovikeille tunnustusta heidän rauhanharrastustensa vuoksi ja sivuuttamaan se tosiasia, että heidän puolueensa on asettunut mitä jyrkimmin vastustamaan koko porvarillista järjestystä. Sen mukaisesti arvosteltiin Suomen sosialidemokraattista vallankaappausta ja suurlakkoa enimmäkseen suopeasti. Niinpä esimerkiksi selitti lähetystöneuvos Nadolny, joka ulkoministeriössä oli tullut Pourtalésin seuraajaksi Venäjän ja pohjoismaiden asiain esittelijänä, että Suomen sosialidemokraatit olivat noudattaneet viisasta politiikkaa, kun he liittymällä bolshevikkeihin olivat pyrkineet ja myöskin onnistuneet ajamaan itsenäisyysliikettä hyvän matkan eteenpäin. Kuitenkin ovat myöhemmin saapuneet sanomat väkivallantöistä vaikuttaneet epäedullisesti ja vielä epäedullisemman vaikutuksen tekivät tiedot porvarien ja sosialidemokraattien äärettömän jyrkästä vastakkaisuudesta.»

Pitkä oleskeluni Berliinissä ei kulunut yksinomaan raporttien kirjoittamiseen. Minä olin ottanut suorittaakseni kaksi päätehtävää. Toinen oli propagandan teko sen ajatuksen hyväksi, että saksalaisen sotaväen pitäisi yhdessä meidän jääkäripataljoonamme kanssa heti miehittää Ahvenanmaa. Tämän toimenpiteen suotavuudesta oli valtuuskunta jo kauan ollut yhtä mieltä — se suunnitelmahan oli yhtä vanha kuin maailmansota — ja minä tiesin, että myöskin uudet valtuutetut toimivat samaan suuntaan. Minä puhuin asiasta Nadolnyn kanssa ulkoministeriössä ja everstiluutnantti Buchfinckin kanssa, joka oli esikuntapäällikkö Riian rintamalla ja suoranaisissa mieskohtaisissa kosketuksissa kenraali Ludendorffin kanssa. Heidän kehoituksestaan jätin marraskuun 8 p:nä everstiluutnantti Buchfinckille yksissä neuvoin toht. Sivénin kanssa kirjoittamani memorandumin ja laadin senjälkeen yhdessä eversti W. Thesleffin, joka äskettäin oli saanut luvan tulla Berliiniin Riiasta, missä hän oli joutunut saksalaisten vangiksi, sekä luutnantti von Gerichin kanssa yksityiskohtaisen esityksen, joka marraskuun 16 p:nä jätettiin amiraaliesikunnalle suureen päämajaan toimitettavaksi. Esitystä perusteltiin osittain sotilaallisilla, osittain poliittisilla syillä. Oli näet tunnettua, että mahtavia voimia oli liikkeellä, jotta saataisiin Ruotsi miehittämään Ahvenanmaa ympärysvaltain eduksi, mikä toimenpide olisi ollut yksinomaan vahingoksi Suomelle, sitä kun varmaan ei olisi sidottu mihinkään toimeen Suomen eduksi, vaan se olisi vain riistänyt meiltä tuon tärkeän saariston omistuksen. Meidän ehdotuksemme sisälsi siis strateegisesti ja poliittisesti Suomelle ja Saksalle yhtä edullisen vastavedon. Jos se olisi toteutettu, olisi muun muassa jääkäripataljoonamme, joka nyt oli toimettomana Libaussa, saanut erinomaisen asemapaikan tulevia tehtäviä odotettaessa, ja moni seikka olisi muodostunut toiseksi vapaussodassamme. On huomautettava, että meidän esityksemme oli täydessä sopusoinnussa sen promemorian kanssa,[90] jonka marraskuun 18 p:nä valtioneuvos Hjelt ja vapaaherra von Bonsdorff jättivät kapteeni von Hülsenille suureen päämajaan toimitettavaksi. Aloitteen tähän viimeksimainittuun esitykseen oli tehnyt maisteri Fabritius eräässä valtuuskunnan kokouksessa Tukholmassa ennen Hjeltin ja Bonsdorffin lähtöä.

Toinen tehtävä oli koettaa saada Saksan hallitus valtuuttamaan meidän edustajamme lähettämään Suomeen luottamuksellinen tieto, että Saksa, heti kun eduskuntamme on julistanut Suomen itsenäiseksi, tulisi julkisesti ja virallisesti tunnustamaan Suomen riippumattomaksi valtioksi. Tämäkin oli vanha suunnitelma — kuinka usein olikaan aikaisemmin ollut puhetta tällaisesta sitoumuksesta Saksan puolelta! — Mutta se voitiin nyt rakentaa aivan toiselle ja reaalisemmalle perustalle kuin ennen. Minä panin kysymyksen vireille käydessäni Nadolnyn luona ulkoministeriössä marraskuun 6 p:nä. Hän vastasi minulle olevansa varma, että me voisimme saada semmoisen selityksen Saksan hallitukselta, ja pyysi meitä jättämään kirjallisen esityksen asiasta. Samanlaisen tiedon sai professori Erich käydessään Nadolnyn luona paria päivää myöhemmin. Ne valtuuskunnan jäsenet, jotka silloin olivat Berliinissä — Erich, Sario, Sivén ja minä — kokoontuivat nyt ja päättivät ryhtyä toimeen. Minä kirjoitin esityksen ulkoministeri von Kühlmannille osoitetun kirjeen muodossa ja Erich laati ehdotuksen Saksan hallituksen puolesta annettavaksi selitykseksi. Asiakirjan tarkastimme ja allekirjoitimme me kaikki neljä, ja marraskuun 12 p:nä jätettiin se lähetystöneuvos Nadolnylle, joka lausui siitä tyytyväisyytensä.

Tällä välin oli yleisesikunnan poliittisessa jaostossa toimiva kapteeni von Hülsen marraskuun 2:sena päivätyssä kirjeessä pyytänyt valtioneuvos Hjeltiä saapumaan Berliiniin suomalaisen valtuuskunnan valtuuttamana edustajana (siis katsoivat Saksan viranomaiset edelleenkin valtuuskuntaa johtavaksi ja määrääväksi laitokseksi meidän puoleltamme) selvittämään väärinkäsitystä eversti Mexmontanin ja poliittisen jaoston välillä, joka muun muassa johtui jääkäripataljoonan maihinnousua Suomeen koskevan suunnitelman epäonnistumisesta. Hjelt saapui nyt 15 p:nä ja seuraavana päivänä vapaaherra von Bonsdorff. Heidän aikomuksensa oli nyt saada aikaan saksalaisten kanssa se yleissopimus, joka tuntui yhä välttämättömämmältä, kuta pitemmälle aika kului. Marraskuun 18 p:nä pidettiin ulkoministeriössä neuvottelukokous, johon meidän puoleltamme ottivat osaa Hjelt, von Bonsdorff ja Erich sekä saksalaisten puolelta Nadolny, kapteeni Püschel, Steinwachs ja von Hülsen. Minä olin ajatellut, että sitä kysymystä, joka oli esitetty Erichin, Sarion, Sivénin ja minun allekirjoittamassa kirjelmässä, käsiteltäisiin tässä neuvottelukokouksessa. Käydessäni sittemmin Nadolnyn luona sainkin kuulla, että hän huomauttaakseen läsnäoleville yleisesikuntaupseereille, että ulkoministeriö oli valmis kannattamaan meidän asiaamme, nimenomaan oli kysynyt Hjeltiltä ja von Bonsdorffilta, oliko jokin poliittinen toimenpide Saksan puolelta Suomen eduksi nykyjään toivottava. Siihen olivat nämä vastanneet, että sotilaallinen toiminta nyt on tärkein. Nadolny oli siitä ilmeisesti tehnyt sen johtopäätöksen, että Hjelt ja von Bonsdorff eivät halunneet Saksan hallituksen puolelta sellaista selitystä, jota me olimme ehdottaneet. Muuten, sanoi hän minulle, oli hän omalta kohdaltaan taipuvainen pitämään sitä tarpeettomana, kun näet Suomen sosialidemokraatit tulisivat työskentelemään itsenäisyysvaatimuksen toteuttamiseksi ulkonaisesta painostuksesta riippumatta. Siihen huomautin minä, että virallinen lausunto Saksan taholta Suomen riippumattomuuden hyväksi, tosin ei tällä hetkellä ollut sovelias, mutta että oli sitä tarpeellisempaa antaa tukea riippumattomuuspyrinnöillemme sellaisella luottamuksellisella tiedonannolla, jota me olimme ehdottaneet.