Syyskuun 7 p:nä palasin Tukholmaan. Berliinissä saamani kokemukset, joista tein selkoa valtuuskunnalle, olivat saaneet minut vakuutetuksi, että sopiva ajankohta nyt oli tullut koettaa aikaansaada sitova sopimus Saksan kanssa tehokkaasta Suomen itsenäisyyspyrintöjen kannattamisesta ja että meidän joka tapauksessa täytyi nyt perustaa mahdollisimman auktorisoitu edustus Berliiniin.
XIV. ITSENÄISYYS.
Jo Berliinissä olin kuullut uutisen, että valtioneuvos Edvard Hjelt oli elokuun lopussa saapunut Tukholmaan Siinä oli meillä nyt se mies, jota tarvittiin. Hän pystyisi saattamaan järjestömme kuntoon ja ennen kaikkea asettamaan vaakaan arvovaltansa ja diplomaattisen kykynsä saadakseen aikaan sitovan sopimuksen saksalaisten kanssa. Me asettuisimme mielellämme hänen johtonsa alaisiksi; ainakin aioin minä tehdä niin.
Pari päivää Tukholmaan palaamiseni jälkeen sain pahanlaisen kurkkutulehduksen. Kun olin parantunut ja jälleen saatoin ottaa osaa työhön, tuntui kaikki olevan ennallaan. Valtuuskunta piti kokouksiansa ja asetti valiokunnan laatimaan suunnitelmaa edustuksen järjestämiseksi Berliiniin. Eräänä päivänä lokakuun alussa kummastutti minua Hjeltin ehdotus, että valtuuskunta hajoitettaisiin ja toiminta siirrettäisiin pääasiallisesti Berliiniin. Ehdotuksen jälkimmäisen osan ymmärsin hyvin, mutta edellistä en käsittänyt lainkaan. Viikkoa myöhemmin tuli selvitys.
Valtuuskunnan kokouksessa 11 p:nä lokakuuta esitettiin näet eräs Hauptzugführer Jernströmin kirjelmä, johon oli liitetty jäljennös kirjelmästä Suomen vapauttamisjärjestöjen Tukholmassa oleville valtuutetuille ynnä ehdotus, että maisteri Donner saisi paikan suomalaisessa päämajassa Tukholmassa. Mitkä valtuutetut ja mikä päämaja? Jernströmin kirjelmä oli jätetty Erichille. Meidän innokkaisiin kysymyksiimme vastasi tämä kaksi viikkoa sitten Hjeltiltä saaneensa tiedon hänelle annetusta allekirjoittamattomasta valtakirjasta. Toisten valtuutettujen nimiä ei hän katsonut voivansa ilmoittaa. Yleinen kummastus!
Hjelt ei ollut läsnä kokouksessa. Minä matkustin Södertäljeen, missä hän asui Skogshöjdenillä. Nyt sain kuulla, mitä todellisuudessa oli tapahtunut. Sama järjestö, jonka kanssa me olimme yhteydessä, — Hjelt kutsui sitä pääneuvostoksi — oli antanut valtakirjat hänelle sekä Erichille, eversti Mexmontanille ja kahdelle henkilölle, jotka saapuisivat Helsingistä, neuvotteluihin Saksan edustajain kanssa molemminpuolisista toivomuksista ja velvoituksista. Se oli siis, sanoi valtioneuvos, hetkellinen erikoistehtävä, eikä missään suhteessa rajoittaisi valtuuskunnan toimintaa. Minä huomautin, että sitä vastaan ei ole mitään muistuttamista ja että Helsingissä olevat johtajat tietenkin voivat vapaasti päättää sellaisista toimenpiteistä. Mutta minkävuoksi on päätöstä pidetty salassa valtuuskunnalta, joka tähän saakka on hoitanut kaikkia asioita ulkomailla, lukuunottamatta muutamia pelkästään sotilaallisia? Onhan sillä toki oikeus saada tieto niin tärkeästä toimenpiteestä. Mitään selvää vastausta en saanut, enkä tänäkään päivänä tiedä, mitä minun on ajatteleminen tästä omituisesta menettelystä. Oliko valtuuskunta julistettu hajoitetuksi? Ei, sillä silloin se varmaan olisi meille ilmoitettu. Vai oliko katsottu suunniteltujen neuvottelujen olevan sitä laatua, että tarvittiin erityisiä valtuutettuja niitä käymään ja että valtuuskunta oli pidettävä niiden ulkopuolella? Arvatenkin oli asianlaita se. Myöhemmin kävi ilmi, että sopimuksen valtuutettujen valitsemisesta olivat tehneet valtioneuvos Hjelt ja se edustaja kapteeni Crantz, jonka Saksan yleisesikunnan valtiollinen jaosto vartavasten oli lähettänyt Tukholmaan tässä tarkoituksessa. Joka[88] Joka tapauksessa saimme ennen pitkää tietää, että ainakin A.K. Helsingissä oli luullut, että valtuuskunnalla oli ollut tieto toimenpiteestä. Sen ilmoitti meille toht. Eino Suolahti, joka paria päivää myöhemmin saapui Tukholmaan neljäntenä valtuutettuna. Viides oli ratsumestari Mauritz Gripenberg. Myöhemmin järjestettiin niin, että valtuuskunnan puheenjohtaja vapaaherra von Bonsdorff otettiin lisäjäseneksi. Maisteri Donner toimi valtuutettujen sihteerinä.
Nyt sai valtuuskunta tietää, mistä oli kysymys. Valtakirjan mukaan, jonka valtioneuvos Hjelt luki meille lokakuun 15 päivänä, oli neuvoteltava saksalaisten kanssa siitä, että Saksa tunnustaisi Suomen itsenäiseksi valtioksi ja saattaisi liittolaisensa tekemään samoin. Suomi tulisi Saksan liittolaisena panemaan pystyyn oman armeijan ja ottamaan osaa sotaan Venäjää vastaan Saksan kannattamana. Valtuutetuille annettiin niinikään tehtäväksi koettaa saada Ruotsilta Suomen riippumattomuuden tunnustus. [89] Sitäpaitsi saimme kuulla, että Suomen armeijan ylipäälliköksi oli valittu eversti Mexmontan.
Uusille valtuutetuille annettu tehtävä oli totisesti vaikea. Hiljaisuudessa ajattelin, että suunnitelman tekijöillä oli ollut jokseenkin sangviininen käsitys asemasta. Oliko tila tosiaan sellainen, että saatoimme neuvotella Saksan ja Ruotsin kanssa Suomen tunnustamisesta riippumattomaksi valtioksi? Kotimaassahan juuri nyt täyttä päätä laadittiin ehdotusta valtiosäännöksi, joka edellytti Suomen jatkuvaa yhteyttä Venäjän kanssa. — Se tehtävän poliittisesta puolesta. Lupaavimmilta näyttivät toiveet sotilaallisesta yhteistyöstä Saksan kanssa. Kuinka tahansa: ainahan sopi yrittää, emmekä saattaneet muuta kuin toivottaa valtuutetuille menestystä.
Tukholman järjestön asema oli kuitenkin tullut kestämättömäksi. Mitä uudet valtuutetut toimittivat tehtävänsä täyttämiseksi, jäi useimmille vanhan valtuuskunnan jäsenille tietämättömäksi, eikä myöskään tiedetty, kuinka pitkälle sen toimivalta nyttemmin ulottui. Tehden täysin johdonmukaisen päätelmän lausui vapaaherra von Bonsdorff, että valtuuskunta oli lakannut olemasta Suomen järjestöjen edustajana. Yksi sen jäseniä, toht. Sivén, teki siitä päätöksensä ja ilmoitti eroavansa. Hän matkusti pari viikkoa myöhemmin Berliinin kautta Libauhun toimimaan pataljoonan lääkärinä. Valtuuskunta kokoontui kuitenkin edelleen entiseen tapaan. Lokakuun 29 p:nä valittiin maisteri Bertel Appelberg vakinaiseksi jäseneksi. Kun päätösvaltainen määrä valtuuskunnan jäseniä oli Berliinissä, kokoontui se myöskin siellä. Niinpä esim. pidettiin siellä marraskuun 23 p:nä kokous, jossa päätettiin Berliinin edustuksesta. Mutta oli kuitenkin selvää, että koko laitos nyttemmin oli menettänyt keskeisen merkityksensä. Meidän edustuksessamme niin Saksassa kuin Ruotsissakin vallitsi täydellinen sekasorto, kun toinen toisensa jälkeen saapui Helsingistä varustettuna enemmän tai vähemmän pätevillä valtakirjoilla. Näin oli laita vieläpä Suomen itsenäisyysjulistuksen jälkeenkin. Aina siihen saakka, kunnes oloihin tuli järjestys, kun perustettiin Berliinin ja Tukholman lähetystöt, senjälkeen kun Saksa ja Ruotsi olivat tunnustaneet Suomen riippumattomuuden. Joulun aikaan, jolloin oleskelin Helsingissä, päätettiin eräässä A.K:n kokouksessa, että minun piti ilmoittaa Tukholmaan, että valtuuskunta oli lakkautettu. Silloin selvisi paljon, joka minulle siihen saakka oli ollut hämärää. Jo syyskuussa, sanottiin minulle, oli A.K. päättänyt, että Berliinin edustuksen muodostaisivat valtioneuvos Hjelt ja minä sekä kaksi muuta henkilöä.
Tämä sisäinen järjestökysymys, joka oli pannut meidän kaikkien päämme pyörälle, väistyi kuitenkin kokonaan syrjään niiden ratkaisevain tapausten tieltä, jotka toinen toisensa jälkeen syksyn kuluessa sattuivat: eduskuntavaalit, marraskuun lakko, sosialidemokraattien ja porvarillisten välien särkyminen, itsenäisyysjulistus ja kansalaissodan syttymisen uhkaavat merkit, sekä samanaikaisesti saksalaiset aselähetykset, sopimus Ludendorffin kanssa, suojeluskuntain järjestäminen ja valmistelut jääkäripataljoonan kotiin lähettämiseen. Se, mitä minä kaikessa tässä saatoin tehdä suuren asian hyväksi, ei ollut suurta. Sotilasasioiden kanssahan en ota pitkään aikaan ollut missään tekemisissä enkä enää ollut poliittisen työn keskustassa. Kuitenkin on muistiinpanoihini merkitty elämyksistäni tänä aikana yhtä ja toista, mikä kukaties voi kiinnostaa lukijaa.