* * * * *

Elokuu toi mukanaan muitakin huolia meille. Ensinnäkin sattui silloin, että valtuuskunta toisen kerran asetettiin syytettyjen penkille. (Ensimmäisen kerran oli tämä tapahtunut syksyllä 1916 Wetterhoffin kukistuksen yhteydessä.) Nyt oli meidän syyttäjinämme jääkäripataljoonan lähetit von Hertzen, Olenius ja Laiti, jotka oli lähetetty Suomeen viemään Jernströmin allekirjoittamaa kirjelmää C.K:lle (oikeammin A.K:lle.) Kun oli ensin valmistavasti neuvoteltu lähettien kanssa elokuun 16 p:nä, pidettiin varsinainen »käräjänkäynti» suuressa kokouksessa minun luonani 18 p:nä elokuuta. Pataljoonan valtuutetut saivat siinä voimakasta kannatusta järjestömme useiden nuorempien avustajain, m.m. Sundqvistin, Heikelin ja Alfthanin taholta. Mitä syytökset koskivat, en ole merkinnyt muistiin. Ne lienevät enimmäkseen koskeneet valtuuskunnan puuttuvaa kykyä valvoa pataljoonan etuja ja varsinkin bahrenfeldilaisten kovaa kohtaloa. Pari puolustusasianajajaa sai valtuuskunta jääkäreistä Jacobsonista ja Weckströmistä, jotka sattumalta oleskelivat Tukholmassa. Aitosotilaallista paatosta huokuvissa lausunnoissaan he kehoittivat miehekkääseen velvollisuuden täyttämiseen viimeiseen saakka ja moittivat ankarasti mitä, jotka horjuivat tai niskuroivat. Keskustelua kesti kello kymmeneen illalla. Myrskyisä kokous päättyi kuitenkin yleisiin sovintoillallisiin Metropolissa.

Minulla oli toimintani aikaisemmissa vaiheissa ollut syytä valitella »vanhoja». Nyt sensijaan saatoin todellakin huokaista: »nuoriso, nuoriso!» Ei silti, että valtuuskunta ja sen yksityiset jäsenet olisivat kaikissa kohdin voineet osoittaa syytökset aiheettomiksi. Erehdyksiä oli epäilemättä tehty ja suurempi tarmokkuus valtuuskunnan puolelta olisi erinäisissä tapauksissa ollut suotava. Sen keskuudessahan oli niin monta tahtoa, eivätkä ne aina olleet vetäneet yhtä köyttä, kuten joistakin kertomukseni edellisistä osista käynee selville. Mutta valtuuskuntaa kohdanneet vaikeudet eivät totisesti olleet vähäisiä, se kun oli vasaran ja alasimen välissä, voimatta kuitenkaan kotimaahan päin ja Saksan viranomaisten edessä esiintyä sillä arvovallalla, jonka ainoastaan virallisesti tunnustettu asema voi antaa. Mutta näitä vaikeuksia eivät Lockstedtin tai Libaun, eivätpä edes Tukholman nuorukaiset voineet täysin käsittää. Sen soimme heille kernaasti anteeksi.

Juuri nyt oli valtuuskunnalla edessään vastuunalainen ja vaikea tehtävä, kun Saksan uusi poliittinen johto oli voitettava meidän asiamme puolelle. Siellä oli näet valtakunnankansleri Bethmann Hohvegin ja ulkoministeri Zimmermannin tilalle tullut Michaelis ja von Kühlmann. Varsinkin ulkoministerin vaihdos oli huolestuttava. Ja sitten oli meidän nyt entistä enemmän otettava huomioon Saksan valtiopäivät, joiden »Hauptausschuss» kävi yhä vaikutusvaltaisemmaksi. Uusien miesten perehdyttämiseksi Suomen vapauspyrintöihin olin laatinut memorandumin, jonka valtuuskunta tarkasti ja hyväksyi. Sain tehtäväkseni matkustaa Berliiniin viemään perille tätä selontekoa.

Oleskeluni Saksan valtakunnan pääkaupungissa, jonne saavuin elokuun 20 p:nä, muodostui samanlaiseksi kuin edellinen käyntini kesäkuussa: alituisia käyntejä ulkoministeriössä, missä pääasiallisesti olin tekemisissä lähetystöneuvos Nadolnyn — Pourtalés oli jättänyt ministeriön —, alivaltiosihteeri von dem Buschen ja lähetystöneuvos Trautmannin (vilpittömän Suomen ystävän) kanssa, keskusteluja erisuuntaisten poliitikkojen kanssa, poliittisten kertomusten laatimista ja jakelua, sanomalehtiartikkeleita ja uutisia j.n.e. Olin siinä jokapäiväisessä yhteistyössä Sarion kanssa ja sain hyviä neuvoja paroni von der Roppilta ja hänen lähimmältä avustajaltaan von Eckardtilta. Memorandumini jätin jo ensimmäisenä päivänä vapaaherra von Richthofenille Hauptausschussissa. Mutta kuinka kaipasimmekaan sitä tukea, mikä meillä ennen oli ollut Zimmermannista! Uutta ulkoministeriä von Kühlmannia en saanut henkilökohtaisesti edes tavata. Memorandumini sai hän Nadolnyn välityksellä. Toisia kynäni tuotteita lähetettiin suureen päämajaan.

Sisäinen poliittinen tila Saksassa ei näyttänyt paljonkaan parantuneen suunnan muutoksesta ja vielä vähemmin saattoi sanoa ulkopoliittisen johdon siitä voittaneen. Hallitus, sanoi minulle von der Ropp, horjui sosialidemokraattien ja suursaksalaisten välillä. Valtiopäivätkään eivät tienneet sanoa, miten niiden toivoma rauha olisi saavutettavissa. Siitä, mitä politiikkaa pitäisi noudattaa Venäjän suhteen, vallitsi mitä suurin epäröinti. Elokuun viimeisellä viikolla odottelivat kaikki levottomasti, mitä siitä suuressa päämajassa päätettäisiin. Vähän ennen saapumistani oli von der Ropp ollut siellä ja saanut puhua Ludendorffin kanssa. Nyt oli, kertoi hän, todellakin päätetty vihdoinkin rynnistää koillista kohti, jos vain joukkoja saadaan vapaiksi, mutta taistelut länsirintamalla veivät juuri nyt kaikki voimat. Koko elokuun ajan oli todellakin käyty kiivaita taisteluita Flanderissa hyökkääviä englantilaisia vastaan ja Verdunin luona missä ranskalaiset rynnistivät yhtä voimakkaasti. Elokuun 29 p:nä sanottiin minulle Hans Delbrückin keskiviikkoklubissa, että vielä muutamia päiviä sitten niin varmoilta näyttäneet toiveet koillisrynnistyksestä nyt jälleen olivat vähenneet. Monet klubin jäsenet, m.m. Dernburg, jotka kesäkuussa olivat kannattaneet sovintoa Venäjän kanssa, olivat nyt muuttaneet mieltään. Saksalla, sanottiin nyt, ei ole mitään odottamista sovinnosta moskovalaisen Venäjän kanssa, vaan sen pitäisi päinvastoin kannattaa ei-venäläisten kansallisuuksien vapauspyrkimyksiä. Tein minkä taisin vahvistaakseni läsnäolevissa tätä käsitystä.

Paria päivää myöhemmin kävin vaikutusvaltaisen vapaamielisen valtiopäivämiehen, »Mittel-Europa»-käsitteen tunnetun esitaistelijan Friedrich Naumannin luona. Suomesta puhuttaessa sanoi hän suureksi kummakseni tosin kuulleensa puhuttavan jääkäripataljoonastamme, mutta arveli, että se kenties oli vain legenda. Minä sain nyt tehdä selkoa vapaustaistelustamme ja selitellä käsitystäni siitä, mille kannalle Saksan pitäisi asettua Venäjän valtakunnan kansallisuusliikkeiden suhteen. Myöskin toht. Davidin kanssa olin samana päivänä pitkässä keskustelussa, mutta hän oli yhtä pidättyväinen kuin ennenkin agressiivista Venäjän-vastaista politiikkaa koskevassa kysymyksessä. Kuitenkin hän osoitti vilkasta myötätuntoa Suomea kohtaan. Meidän on nyt, sanoi hän, osoitettava, että meissä itsessämme on voimaa taistella vapautemme puolesta. »Ei pidä taipua» (sich nicht ducken) — oli hänen neuvonsa meille. Minä kysyin häneltä, onko se taipumista, jos kansa nyt menee uusiin vaaleihin totellen Venäjän hallituksen käskyjä. »Ei», sanoi toht. David, »mutta jos uusi eduskunta alistuu Venäjän hallituksen käskyyn, niin se on taipumista.» Meidän pitäisi nyt saada Saksan sanomalehdet puhumaan Suomen asiasta ja valtiopäivämiehet koskettelemaan sitä puheissaan. Kaiken tämän näköjään tuloksettoman keskustelun jälkeen kamaripoliitikkojen kanssa saapui sähkösanoma, että Saksan sotajoukot syyskuun 1 päivänä olivat menneet Väinäjoen yli, vapauttavana sanana. Saksan rynnistyksestähän lopultakin meidän kohtalomme ennen kaikkea riippui. Syyskuun 3 p:nä olin Deutsche Gesellschaft-seurassa muutamien ystävien kanssa. Oli juuri saapunut sähkösanoma, että saksalaiset olivat valloittaneet Riian, ja innostuksen laineet kuohuivat korkealle. Paroni von der Ropp tarjosi samppanjaa, ja me joimme maljan, että seuraava kaupunki olisi Helsinki. Kiinnostus Suomeen oli nyt suurenmoinen. Kaikki läsnäolevat sanomalehtimiehet tahtoivat artikkeleita minulta. Minun piti kirjoittaa Deutsche Politikiin. Vossische Zeitungiin ja Wienin Neue Freie Presseen. Kun seuraavana päivänä kävin ulkoasiain alivaltiosihteeri von dem Buschen luona, kuulosti kaikki yhtä hyvältä. Hän tiedusteli minulta, eikö entinen valtakunnankansleri Bethmann Hollweg ole missään puheessaan kosketellut Suomea. Kun siihen vastasin, että hän ei ole sitä tehnyt ja että siitä Suomessa on tunnettu pettymystä lupasi von dem Busche ehdottaa von Kühlmannille ja Michaelikselle, että jälkimmäinen, kun valtiopäivät syyskuun lopulla kokoontuvat, silloin puhuisi Suomen hyväksi.

Jälleen, niinkuin niin usein ennen vaelluksillani Berliinissä, virastosta toiseen, poliitikon luota toisen luo, tulin ajatelleeksi Wetterhoffia ja mikä vahinko meidän asiallemme oli, ettei enää ollut käytettävissä hänen kykyänsä keksiä oikoteitä niiden luo, jotka suuren politiikan todella määräsivät. Toht. Sundwallilta, jonka kanssa usein olin yksissä, kuulin, että erotetun diplomaattimme kohtalo nyt näytti valoisammalta. Länsirintamalla, jonne hänet oli komennettu tavallisena sotamiehenä, hän oli saanut toimen eräässä esikunnassa ja hänellä oli toiveita saada palata Berliiniin. Olipa hän jo saanut tilaisuuden jälleen tehdä selkoa Suomen kysymyksestä ja kirjoittaa »Denkschriftin», jossa hän oli ehdottanut, että meidän pataljoonamme saisi upseerinsa omasta keskuudestaan.

Ei kai tarvinne mainitakaan, että Berliinissä tapasin useita jääkäreitämme ja sain kuulla heiltä yksityiskohtia pataljoonan vaihtelevasta kohtalosta Libaussa. Kuten tunnettua, oli riippunut hiuskarvasta, että pataljoona olisi lähetetty Suomeen yhdessä päätetyn suuren aselähetyksen kanssa, ja vasta viime hetkessä oli tämä päätön yritys saatu peruutetuksi.

Yhtä ja toista olisi vielä kerrottava esim. niistä kiintoisista tiedoista, joita sain von der Roppin kautta Puolassa ja Liettuassa syntyneistä poliittisista vaikeuksista, mutta se veisi liian pitkälle. Näidenkin maiden suhteen taistelivat ne kaksi katsantokantaa, jotka olimme havainneet Suomeenkin kohdistuvassa politiikassa. Eräässä suuressa puolalais-saksalaisessa keskustelukokouksessa Kaiserhofissa esiintyi useita saksalaisia puhujia, m.m. toimittaja Bernhard Vossische Zeitungista, sen kannan edustajina, että Saksan etu vaati Venäjän säilymistä voimakkaana. Puolalaisten eduksi puhuivat m.m. Friedrich Naumann ja professori Sering. Jälkimmäinen kohosi kauas korkealle yli pikkumaisen konjunktuuripolitiikan, kun hän loistavassa puheessaan selitti sodan todellista sisällystä. Saksan on, sanoi tämä jaloaatteinen idealisti, taisteltava vapaan kansallisen kehityksen puolesta jättiläisvaltakuntia Venäjää, Englantia ja Amerikkaa vastaan, jotka tukahduttavat kaiken kansallisen omaperäisyyden alaisissaan kansoissa. Vahinko vain, että sitä vastaan voitiin huomauttaa, että Saksa vain sangen rajoitetussa määrässä saattoi taistella näiden korkeiden ihanteiden hyväksi, kun sen todellisuudessa täytyi taistella oman henkensä puolesta.