»Järjestettäessä Suomen suhdetta Venäjään tällä hetkellä täytyy järjestelyn ehdottomasti olla ainoastaan väliaikaista laatua. Niin on myöskin suomalaisella sosialidemokraattisella taholla käsitetty se eduskunnan ja kotimaisen hallituksen valtuuksia koskeva lakiehdotus, jonka eduskunta nyt on hyväksynyt kolmannessa lukemisessa. Tässä lakiehdotuksessa, jota väärin on sanottu Suomen itsenäisyysjulistukseksi, ottaa Suomen eduskunta itselleen yksinomaisen päätösvallan kaikissa muissa Suomea koskevissa kysymyksissä, paitsi niissä, jotka koskevat ulkopolitiikkaa ja sotilaallista hallintoa. Poliittinen yhdysside Venäjän ja Suomen välillä edellytetään siis olemassaolevaksi, mutta vain toistaiseksi. Täydellisen itsenäisyyden vaatimuksesta ei tingitä vähääkään.»
Vielä tässäkin kirjoituksessa taitoin aktivistina peistä meidän sosialidemokraattiemme puolesta. Ei kuitenkaan kestänyt kauan ennenkuin meidän tiemme erkani heidän tiestään. Tosin oli senaatti ainoastaan porvarillisten äänillä päättänyt julkaista Venäjän väliaikaisen hallituksen päätöksen eduskunnan hajoittamisesta — teko joka »tuntui nuoremmista kirvelevän katkeralta niinkuin helmikuun manifestin julkaiseminen 1899, täten kun jälleen yhteisen rintama mahdollisuudet Venäjää vastaan raukenivat tyhjiin.[85] Mutta sosialistitkin pettivät toiveemme, kun he »ilman tarmokasta vastarintaa mukautuivat senaatin päätökseen eivätkä uskaltaneet ryhtyä taisteluun» (Appelberg). Olimmeko siis alunpitäen tehneet erehdyksen liittoutuessamme sosialidemokraattien kanssa? Emme suinkaan. Keväällä ja kesällä 1917 oli meidän etsittävä tukea itsenäisyyspyrinnöille mistä vain saatoimme sitä löytää. Ja sitä saimme todella sosialisteilta. Mikä merkitys tällä oli muun muassa siinä, että Saksassa säilyi luottamus Suomeen, käynee ilmi edellisestä. Täydestä vakaumuksesta yhdyn vielä tänä päivänä Bertel Appelbergin vuonna 1919 kirjoittamiin sanoihin:
»Vanhoillisporvarillisella taholla pidettiin tätä aktivistien menettelyä 'konjunktuuripolitiikkana', he kun eduskunnan hajoituksen jälkeen asettuivat punaisia vastaan. Itsenäisyysmiesten politiikka oli kuitenkin aina sama. Päämaali oli Suomen itsenäisyys. Kaikkea, minkä katsottiin johtavan siihen, käytettiin ja kaikkia, jotka työskentelivät samaan suuntaan, pidettiin ystävinä. Se, jos mikään, oli politiikkaa, joka asetti isänmaan edut puolue- ja luokkaetujen edelle. Siitä voi olla eri mieltä, oliko tämä politiikka yksityiskohdissaan viisasta vai epäviisasta. Mutta sellaisen nimityksen antamista sille, joka tavallisen kielenkäytön mukaan merkitsee kunkin tuulen mukana kulkemista omien pyyteiden edistämiseksi, on katsottava epälojaaliksi polemiikiksi.»
Saksassa lienevät ystävämme yleensä tervehtineet eduskunnan heinäkuun 18 p:nä tekemää päätöstä mielihyvin askeleena itsenäisyyttä kohti. Ruotsissa sitävastoin ei oikein tiedetty, mitä oli ajateltava. Asemastahan saapui ristiriitaisia tietoja. Niinpä esimerkiksi sanottiin eräässä Helsingistä Svenska Dagbladetille lähetetyssä kirjoituksessa heinäkuun 19 p:nä: »Me emme näe enää järjenkipinää missään. Kuulemme vain huutoja, joiden meluun kaikki järkevyys hukkuu.» Meitä lähellä olevissa ruotsalaisissa piireissä arvosteltiin asemaa kuitenkin samaan tapaan kuin mekin. Eräissä poliittisissa kutsuissa Villa Tivolissa heinäkuun 26 p:nä — vieraiden joukossa olivat m.m. paroni von der Ropp, professori Fahlbeck, päätoimittaja Ljunglund, kapteeni Törngren ja toht. Sivén — lausui professori Fahlbeck, että eduskunnan politiikka oli ehdottomasti oikea. Täytyi, sanoi hän, aikaansaada fait accompli (tapahtunut tosiasia). Samassa tilaisuudessa keskusteltiin vilkkaasti Itämerenkysymyksestä sekä Ruotsin tukeman Suomen ja Baltikumin välisen liiton mahdollisuudesta.
Itämeren-kysymyksestä puhuttaessa tulee minun mainita, että Ahvenanmaan kysymys tähän aikaan jälleen ilmestyi poliittiselle näyttämölle, tällä kertaa uudessa muodossa. Kun aikaisemmin oli keskusteltu Ahvenanmaasta, oli lähinnä ollut kysymys siitä vaarasta, jota Venäjän linnoituslaitteet merkitsivät Ruotsille. Nyt tuntui tämä vaara olevan sivuutettu, mutta sensijaan astui etualalle se ajatus, joka ruotsalaisten mielessä kauan oli itänyt — ajatus käyttää tilaisuutta Ahvenanmaan hankkimiseksi Ruotsille. En voi tässä lähemmin kosketella sitä agitatsionia, joka nyt pantiin liikkeelle tässä tarkoituksessa ja jostahan sittemmin oli mitä kohtalokkaimmat seuraukset Ruotsin ja Suomen välisille suhteille. En kuitenkaan malta olla mainitsematta sitä päiväkirjamuistiinpanoani, jossa kysymystä ensi kerran kosketellaan.
»Tänään», kirjoitin heinäkuun 16 p:nä, »kävi luonani ahvenanmaalainen K.J. Sundberg. Hän kertoi, että häntä vapaamieliseltä taholta (professori Eden) oli puhuteltu mielenilmaisun aikaansaamiseksi Ahvenanmaalla Ruotsiin yhtymisen hyväksi. Nykyjään puuhataan näet sitä, että Englannin painostuksen avulla saataisiin Venäjä jo sodan aikana luovuttamaan Ahvenanmaa Ruotsille, joka vastapalvelukseksi tulisi ympärysliiton puolelle. Liberaalien lähetystö aikoo tätä tarkoitusta varten käydä ulkoministeri Lindmanin luona.»
En ole merkinnyt, mitä tähän hämmästyttävään ilmoitukseen vastasin. Mikäli muistan, sain sen vaikutelman, että Sundberg olisi asettunut saamaansa kehoitukseen torjuvalle kannalle. Muussa tapauksessa en varmaankaan olisi jättänyt asiaa sikseen. Sundberg oli muutoin jääkäri ja oli, samoinkuin hänen ystävänsä ahvenanmaalainen Nandor Johansson, tehnyt meille suuria palveluksia, kun oli ollut kysymys selonsaannista venäläisistä linnoitustöistä Ahvenanmaalla. Minulla ei ollut mitään syytä olettaa, että hän tarttuisi syöttiin ja asettuisi alkavan Ahvenanmaan-agitatsionin käytettäväksi. Jo se seikka, että hän lojaalisti oli ilmoittanut minulle sen ehdotuksen, mikä hänelle oli tehty, tuntui minusta olevan takeena siitä, että hän ei tahtonut olla asiassa mukana. On kuitenkin tunnettua, että sekä Sundberg että Johansson vähän sen jälkeen olivat täydessä työssä ahvenanmaalaisen separatismin hyväksi, kuten näkyy niistä kirjeistä, joita he elokuun lopulla kirjoittivat aatetovereilleen Ahvenanmaalle.[86] Joka tapauksessa on lyhyt päiväkirjamerkintöni mielenkiintoinen, jos vertaa sitä siihen tosiasiaan, että tietääkseni ensimmäinen separatistinen mielenilmaus Ahvenanmaalla — se, joka päätettiin Finströmissä pidetyssä kokouksessa elokuun 20 p:nä—toimeenpantiin kuukausi sen jälkeen, kun Sundbergia oli puhuteltu Tukholmassa. Tämä mielenilmaus oli siis luultavasti ollut säkissä Ruotsissa ennenkuin se tuli pussiin Ahvenanmaalla. Saako kenties olettaa, että se yksinkertaisesti oli tilattu Tukholmasta?
Vastaisen historiantutkimuksen asiaksi jää tämän arkaluontoisen asian selvittäminen. Kuitenkin olisi mielenkiintoista kuulla, muistavatko herra Eden tai hänen vapaamieliset aatetoverinsa, että he jo heinäkuussa 1917 olivat »puhutelleet» Sundbergia siinä tarkoituksessa, minkä hän minulle ilmoitti. Tosiasia on, että professori Eden, kun hän lokakuussa oli tullut pääministeriksi, osoitti erittäin aktiivista kiinnostusta ahvenanmaalaisten pyrkimyksiin. Oliko Sundbergin ilmoitus, että Englannin painostuksen avulla koetettaisiin saada Venäjä jo sodan aikana luovuttamaan Ahvenanmaa Ruotsille, joka vastapalvelukseksi tulisi ympärysliiton puolelle (= tekisi ympärysliitolle tärkeitä myönnytyksiä?), peräisin todellakin auktoritativiselta vapaamieliseltä taholta, jätän mielelläni ratkaisematta.[87]
Että jotakin siinä suhteessa oli tekeillä, siitä puhuttiin yleisesti Tukholmassa elo- ja syyskuussa. Kerrottiinpa odotettavan pietarilaisia valtuutettuja neuvottelemaan Ruotsin kanssa Ahvenanmaan saarista. Mitä ruotsalaiset antavat Suomelle vastapalvelukseksi, sitä nähtävästäkään vapaamielisissä ja sosialidemokraattisissa piireissä ei ajateltu. Ruotsin aktivistitkin puolestaan toivoivat Ahvenanmaan saantia Ruotsille, mutta he ajattelivat sitä tuloksena Suomen vapauttamisesta Ruotsin avulla. Ero oli tuntuva.
Ahvenanmaan kysymys oli läheisessä yhteydessä sen poliittisen tilanteen kanssa, johon Itämeren-valtiot nyt olivat joutuneet. Käsitystäni siitä selittelin artikkelissa, »Itämeren probleemi Venäjän vallankumouksen jälkeen», joka elokuun 7 p:nä oli Nya Dagligt Allehandan pääkirjoituksena. Artikkeli herätti vilkasta ajatustenvaihtoa sekä ruotsalaisissa että saksalaisissa lehdissä.