Jääkäripataljoonamme historian synkkä kohta, jota aikaisemmissa julkaisuissa ei sanottavasti ole kosketeltu, liittyy nimeen Bahrenfeld. On tunnettua, että useita niistä jääkäreistä, jotka olivat tehneet itsensä vikapäiksi tottelemattomuuteen tai muihin rikkomuksiin, vietiin tämännimiseen leiriin. Mutta sangen vähän on julkaistu siitä, mitä siellä pidetyt suomalaiset saivat kokea. Minulle oli tämä ollut aivan tuntematonta. Kesäkuun 18 p:nä sain nyt kuulla yhtä ja toista siitä Zugführer Aarne Sihvolta. Hänen kertomuksensa mukaan ei monilla heistä ollut edes tietoa siitä, minkä vuoksi heitä oli rangaistu. Monissa tapauksissa oli rikos ollut ainoastaan erimielisyys periaatekysymyksissä (joukon perustamisen tarkoituksesta), toisissa tapauksissa yksinkertainen kieltäytyminen palveluksesta. Rikollisuuden suuruutta oli erittäin vaikea todeta, mutta vaikkapa olettaisi rangaistuksen olleen enemmän tai vähemmän ansaitun, ei se näytä olleen oikeassa suhteessa rikkomukseen. Kohtelun Bahrenfeldissa sanottiin olevan uskomattoman kovan, jopa epäinhimillisen. Sihvo tiesi kertoa tapauksista, jolloin sairaita ilman lääkärintutkintoa oli lähetetty pakkotyöhön; toisia pidätetyistä oli raakamaisesti pahoinpidelty. Tottelemattomuudesta, joka usein oli johtunut vain siitä, että asianomaiset eivät olleet ymmärtäneet saksaksi annettuja käskyjä, oli rangaistu muutenkin niukkoja ruoka-annoksia vähentämällä. Väitettiin muutamien tulleen mielenvikaisiksi nälästä j.n.e.
Kuinka paljon kaikessa tässä oli totta ja kuinka paljon oli liioittelua? Jokainen tietää, että niskuroimaan asettuneita suomalaisia ei ole helppo taivuttaa, ja yhtä tunnettua on, että saksalaiset aliupseerit eivät ole kaikkein hellämielisimpiä. Mutta jos vain osakin siitä mitä Sihvo oli kuullut, oli totta, niin se oli pöyristyttävää. W. Ström tiesi kertoa samanlaisia yksityiskohtia maanmiestemme kärsimyksistä Bahrenfeldissa. Hän oli koettanut saada kreivi von Schweriniä (pataljoonan Berliinin-toimiston päällikköä) puuttumaan asiaan. Kun puhuin Schwerinin kanssa siitä, sanoi tämä, että Bahrenfeldin leirin päällikkö on »hyvin humaani henkilö» ja että hän on kohdellut siellä pidettyjä suomalaisia pikemmin liian lievästi kuin ankarasti. Heidät on pantu puolille annoksille vasta kun he ovat kieltäytyneet tekemästä työtä. Schwerin oli kuitenkin sitä mieltä, että jotakin täytyi tehdä pakkotyöläisten olojen parantamiseksi. Asia otettaisiin ennen pitkää käsiteltäväksi sotaministeriössä. Kuinka kysymys sitten ratkaistiin, siitä ei minulla ole yksityiskohtaista tietoa. W. Ström, joka oli lähetetty Hampuriin tässä ikävässä asiassa, kirjoitti minulle heinäkuun 2 p:nä, että »Bahrenfeldin onnettomuustoverit» vapautettaisiin muutamien päivien päästä. Useimmat saivat sitten tointa työpaikoilla Länsi-Saksassa. Oli näet järjestetty »Arbeits-Nachweis der Ausbildungstruppe Lockstedt».
Elokuun lopulla sai Ström tehtäväkseen käydä tarkastamassa oloja näillä työpaikoilla. Hänen raporttinsa, joka on päivätty Berliinissä 5:ntenä syyskuuta 1917, osoittaa, että entisten bahrenfeldilaisten asema nyttemmin oli siedettävä, osittain hyvinkin hyvä. Näiden onnettomuuteen joutuneiden maanmiestemme joukossa — heidän lukumääränsä lienee ollut lähes 300 — oli ilmeisesti paljon todella hyviä ja arvossa pidettäviä aineksia. Niinpä esim. kirjoittaa Ström oloista eräällä työpaikalla. »Ahlenissa, jossa on työssä 30 miestä, on olo kaikkien yksimielisen lausunnon mukaan niin hyvä, että sitä voi melkein sanoa ihanteelliseksi. Mitä ylistelevimmin kiitellen suomalaisten käytöstä ja työsuorituksia lausui paikan päällikkö herra Kurz ilonsa siitä, että oli saanut niin oivallisia, mallikelpoisia työläisiä. Koko pitkän praktiikkansa aikana, sanoi hän, ei hän ollut joutunut tekemisiin näin ihmeen kunnollisen työväen kanssa. Suomalaisten kesken on myöskin tyytyväisyys yleinen. Todistuksena siitä on se seikka, että useimmat ilman painostusta ovat kontrahdilla sitoutuneet jäämään toiminimen palvelukseen neljäksi kuukaudeksi.»
Toisaalta oli bahrenfeldilaisten joukossa kyllä myöskin moraalisesti huonoja aineksia. Eräs työpaikka Essenissä oli pahaksi onneksi saanut sellaisia osalleen. »Näyttää siltä», sanoo Ström, »kuin sattuma olisi koonnut tänne huonoimmat ainekset. 16 miestä on jättänyt tämän työpaikan selittäen, etteivät enää mitenkään saata sietää yhdessäoloa omien toveriensa kanssa, jotka mahtavat olla peräisin Suomen kansan pohjasakasta. Työnjohtajat valittavat suomalaisten laiskuutta ja huolimattomuutta, ja tässä tapauksessa ovat kyllä moitteet oikeutetut.»
Yleensä tuntuvat kuitenkin entiset bahrenfeldilaiset käyttäytyneen hyvin. Buer-in-W:ssä, missä 30 miestä oli rakennustöissä, ei kuulunut mitään moitetta enempää työnantajan kuin työmiestenkään puolelta. Mühlheimissä, missä toinen noin 30-miehinen joukko oli työssä, oltiin niinikään molemmin puolin oloihin pääasiassa tyytyväisiä. Knapsakissa Kölnin luona tekivät suomalaiset koko joukon valituksia, mutta ne olivat suurimmaksi osaksi oikeutettuja ja epäkohdat korjattiin yksissä neuvoin toiminimen kanssa.
Bahrenfeldin kidutusleiriin joutuneet eivät siis olleet suurimmaksi osaksi mitään »yhteiskunnan hylkyjä». Sitä traagillisemmalta tuntuu heidän kohtalonsa. Että Sihvon kertomus heidän kärsimyksistään ei ollut perätön, saattoi Ström nyt todeta. »Tässä yhteydessä», kirjoitti hän raportissaan, »mainittakoon, että melkein kaikki Bahrenfeldista vapautetut makasivat pahastikin sairaina ensimmäisinä päivinä, he kun olivat niin nälkiintyneitä, ettei heidän ruumiinsa voinut sietää sitä parempaa ja runsaampaa ravintoa, jota he nyt äkkiä saivat.» Kuka on edesvastuussa näistä epäkohdista? Jätän kysymyksen avoimeksi, kun en tunne lähemmin yksityiskohtia. Pataljoonan asioissahan ei minulla tähän aikaan ollut mitään suoranaista tekemistä, ja oli vain sattuma, että osuin olemaan Berliinissä, kun Bahrenfeldin skandaali oli saavuttanut huippunsa. Onko asia kenties selitettävissä siten, että syy oli enemmän äärimmäisen vaikeissa oloissa kuin yksityisten henkilöiden huolimattomuudessa tai välinpitämättömyydessä?
Heinäkuun 2 p:nä olimme vaimoni ja minä jälleen Tusculumissamme Villa Tivolissa. (Vaimoni oli ollut mukanani Berliinissä.) Tuntui kuin olisimme tulleet satamaan purjehdittuamme täynnä vaarallisia salakareja olevalla myrskyisellä merellä. Nyt seurasi joitakin rauhallisia viikkoja, joita häiritsi ainoastaan muutamat erimielisyydet valtuuskunnan keskuudessa. Niihin neuvotteluihin, joita eversti Mexmontan, Kai Donner, poliittisen osaston edustaja ja eräät ruotsalaiset yleisesikuntaupseerit pitivät suunnitellusta maihinnoususta Suomeen, en ottanut osaa. Myöskin kuuluisa Rautenfelsin juttu, joka tähän aikaan nostatti niin suurta hälyä, koski minua vain epäsuorasti. Valtuuskunnan keskuudessa tehty ehdotus tätä salaperäistä juttua koskevan selityksen julkaisemisesta Ruotsin sanomalehdissä ei aiheuttanut mitään toimenpiteitä, »Liiton» toimistossa vallitsi aika vilkas toiminta, kun ukrainalainen Stepankovski oli saapunut Sveitsistä Tukholmaan. Olisi paljon kertomista tästä yritteliäästä politikoitsijasta ja hänen seikkailuistaan sillä matkalla, jonka hän nyt teki Kiovaan asettuakseen yhteyteen Ukrainan »Radan» kanssa. Hän oli hankkinut itselleen englantilaisia suosituksia, mutta hänet vangittiin siitä huolimatta Pietarissa. Kuinka olikaan, onnistui hänen sittemmin Arkangelin kautta pelastautua Englantiin, mistä hän sitten sai tilaisuuden palata Ranskan kautta Sveitsiin. Koko matka oli ensiluokkainen seikkailunäyte.
Stepankovski oli silloin siirtynyt englantilaiselle linjalle katkaisematta kuitenkaan suhteitaan Saksan kanssa. Keskustellessamme Tukholmassa heinäkuussa uskoi hän minulle, että Englanti, elleivät sotatapaukset lähiaikoina johda tulokseen, varmaan kannattaisi ei-venäläisten kansakuntien riippumattomuuspyrkimyksiä Venäjällä. Englanti tahtoi näet kernaasti heikentää Venäjää, koska se oletti tulevaista liittoa tämän maan ja Saksan välillä. Luultavasti oli hänen vietävä jokin tämänsuuntainen tieto Kiovaan. Yhteisestä tuttavastamme virolaisesta vehkeilijästä Keskülasta tiesi Stepankovski kertoa, että tämä nyt lopullisesti oli »mennyt Englannin puolelle». Näille mutkaisille ja vaarallisille poluille ei minulla puolestani ollut vähääkään halua lähteä. Mitä Stepankovskiin tulee, tapasin hänet monta vuotta myöhemmin Roomassa. Hän oli sillä välin mennyt rikkaisiin naimisiin ja jatkanut työskentelyä Ukrainan asian hyväksi saavuttamatta kuitenkaan johtavaa asemaa. Hänen maanmiehensä olivat ilmeisesti pitäneet hänen entisyyttään hiukan liian kirjavana.
Kysymys Liittoon kuuluvien kansallisuuksien tehokkaasta yhteistyöstä oli edelleen siinä umpikujassa, johon se oli joutunut Venäjän vallankumouksen jälkeen. Paroni von der Ropp, joka ilahdutti minua käynnillään Tukholmassa heinäkuussa, kehitteli uutta suunnitelmaa joka tarkoitti Baltikumin (liettualaisten, virolaisten, lättiläisten ja saksalaisten balttien), Ukrainan ja Suomen välistä liittoa. Suunnitelma oli rohkea, mutta ei tuntunut ihan mahdottomalta toteuttaa. Neuvottelujen jälkeen, joihin ottivat osaa von der Ropp, Stepankovski, toht. Sivén, Erik Grotenfelt (joka juuri silloin oli tullut kuriirina Suomesta) ja minä, sovimme, että liiton, jos semmoinen ylimalkaan voitaisiin muodostaa, pitäisi vaatia täyttä valtiollista riippumattomuutta jäsenilleen ja samalla (toistaiseksi) pyrkiä ystävälliseen sopimukseen Venäjän kanssa. Tukholmaan oli muodostettava yhteinen valiokunta, johon kuuluisi liiton jäsenten valtuuttamia edustajia. Lisäksi oli Kiovan Radan lähetettävä edustaja Helsinkiin ja toisaalta oli joku suomalainen edustaja lähetettävä Kiovaan. Palatessaan vei Grotenfelt mukanaan tiedon tästä meikäläisille Helsinkiin ja virolaiselle johtajalle Tönnisonille Tallinnaan. Suunnitelma kohtasi kuitenkin niin suuria vaikeuksia, että siitä täytyi luopua. Sellaisen liiton poliittinen perusta oli todellisuudessa hyvin kyseenalainen jo siitä syystä, että Suomi oli näistä maista ainoa, joka tähän aikaan oli ilmoittanut pyrkivänsä täyteen valtiolliseen riippumattomuuteen.
Muutamia päiviä ennen kuin näitä neuvotteluja käytiin Tukholmassa, oli Suomessa tapahtunut tärkeä ratkaisu, kun eduskunta heinäkuun 18 p:nä oli hyväksynyt n.s. valtalain, jossa eduskunta julistautui korkeimman vallan haltijaksi. En tahdo tässä puuttua aikanaan niin vilkkaaseen väittelyyn tästä päätöksestä, jota vanhoillisporvarilliselta taholta ankarasti moitittiin. Luulen kuitenkin, että valtalakia täytyy pitää hyvin tärkeänä askeleena Suomen puolelta riippumattomuutta kohti. Sehän sisälsi todellisuudessa ratkaisevan välien katkaisun Venäjän-väliaikaisen hallituksen kanssa. Miltä kannalta me Tukholmassa asiaa katselimme, näkyy seuraavasta, erääseen »Suomi ratkaisun edessä» nimiseen artikkeliin sisältyvästä lausunnosta, jonka artikkelin julkaisin Aftonbladetissa heinäkuun 22 p:nä.