Minä otin osaa pari kertaa keskusteluihin. Se seikka — sanoin minä — että Venäjän on vallankumouksen jälkeen pitänyt suuressa määrässä suostua »vierasten kansain» vaatimuksiin, on epäsuora todistus kansallisuuspyrintöjen voimasta. Saksan etu vaatii niitä voimakkaasti tukemaan. Suomi ei varmaankaan olisi uskaltanut antautua sodan aikana ja varsinkin nyt vallankumouksen jälkeen noudattamaansa politiikkaan — minä mainitsin Tokoin puheen eduskunnassa 12 p:nä kesäkuuta uusimpana todistuksena siitä, että Suomi pitää kiinni itsenäisyysvaatimuksestaan — ellei se olisi luottanut Saksan tukeen. Että meillä on tämä tuki, sitä on meille useita kertoja hallituksen taholta vakuutettu. Saksan tulee vain jatkaa tätä tietä. Mitään kavalaa politiikan syytöstä ei tarvitse pelätä: kaikkihan tunnustavat kansojen itsemääräämisoikeuden.

Päätöstä ei tässä kysymyksessä saatu tehdyksi Yksimielisiä oltiin ainoastaan suunnan muutoksen tarpeellisuudesta. Oli selvä, että demokratia oli Saksassa valtaan pääsemässä, ja silloin oli meille mitä tärkeintä saada vasemmistoryhmät asiamme puolelle. Berliinissä oleskelussani tein yrityksiä siihen suuntaan. Tuttavaltani toht. Südekumilta sain suosituskirjeen vaikutusvaltaisen sosialidemokraattisen valtiopäivämiehen ja johtajan, toht. Eduard Davidin luo, joka äsken oli palannut Tukholmasta, missä hän oli ottanut osaa sosialistiseen rauhankonferenssiin. (Saksan vallankumouksen jälkeen hänestä tuli ulkoasiain alivaltiosihteeri.) Vuonna 1915 julkaisemassaan kirjassa sosialidemokratiasta maailmansodassa David, joka siinä voimakkaasti ja taitavasti oli puolustanut Saksan sosialidemokraattisen puolueen kansallisisänmaallista kantaa, oli voimakkain sanoin kuvannut, mikä vaara tsaarivaltaisen Venäjän puolelta uhkasi Saksaa ja Eurooppaa. Luetellessaan Venäjän väkivaltaisuuksia sen alaisia ei-venäläisiä kansallisuuksia kohtaan ei hän ollut unohtanut myöskään Suomea. Puhuessaan niistä vapaamieliseen suuntaan käyvän muutoksen toiveista, joita sodan alussa oli ollut, oli hän kirjoittanut: »Ikäänkuin ivatakseen kaikkia tällaisia haaveiluja alkoi suuri 'vapautussota' Suomen kansan vapauden viimeisten jätteiden raakamaisella maahan tallaamisella.» Eduard David, Die Sozialdemokratie im Weltkriege. Tekijän esipuhe on päivätty toukokuun 1 p:nä 1915. Mutta mikä oli hänen kantansa tsaarivallan kukistumisen jälkeen ja mitä hän katsoi Saksan nyt voivan tehdä näiden sorrettujen kansojen ja varsinkin Suomen vapauden hyväksi? Oli kiintoisaa saada selko siitä.

Toht. David otti minut vastaan erittäin herttaisesti kauniissa, hienolla maulla kalustetussa kodissaan lähellä Königsplatzia. Tässä kodissa oli vanhan, hienon kulttuurin leima eikä vähimmin isännässä itsessään, kun hän hiljaisesti ja ystävällisesti tuli vastaani suuressa kirjastohuoneessa, jonka seinät permannosta kattoon olivat täynnä kirjoja. Hän oli varakas mies, sen huomasi ympäristöstä. Tämä ei estänyt häntä tietenkään olemasta sosialidemokraatti, vieläpä hyvin toimelias, mutta sivistysaristokraatti oli hän joka tapauksessa — mikä yhtymä siihen aikaan vielä oli meillä harvinainen.

Keskusteluni tämän vaikutusvaltaisen poliitikon kanssa kesti puolitoista tuntia. Lähtökohtana oli kansojen itsemääräämisoikeus. Toht. Davidin käsitys oli, että Saksan sosialidemokratia ja myöskin Saksan hallitus varsin hyvin voisi lausua ylimalkaan kannattavansa tätä periaatetta, mutta ei hevin ryhtyä mihinkään aktiiviseen toimintaan sen toteuttamiseksi Venäjän ei-venäläisten kansallisuuksien suhteen, varsinkin kun oli niin vaikea saada pätevää käsitystä siitä, mitä nämä, esimerkiksi ukrainalaiset, oikeastaan tahtovat. Minä koetin vakuuttaa hänelle, että ainakin Suomella on päämääränsä selvänä — riippumattomuus, mutta että meidän täytyy ottaa lukuun sekin mahdollisuus, että olisi pakko edelleen jäädä Venäjän yhteyteen. Sen tapauksen varalta meidän sosialidemokraattimme olivat Tukholmassa esittäneet minimiohjelmansa, mutta myöskin sosialidemokraatit käsittävät, että meidän täytyy saada venäläinen sotaväki maasta pois ja että me senvuoksi tarvitsemme miliisiä ja sitävarten aseita. Sen ymmärsi David täydellisesti Eivät myöskään Saksan sosialidemokraatit, sanoi hän, ajattele aseista riisumista, vaan tahtovat ylläpitää kansan puolustusvoimaa, joka tapauksessa, jatkoin minä, täytyy pitää huolta, että Suomen kysymys tulee käsittelyn alaiseksi rauhanneuvotteluissa. Toht. David ei kuitenkaan käsittänyt, kuinka se olisi mahdollista niin kauan kuin Suomi ei ota osaa sotatoimiin tai julistaudu riippumattomaksi sodan aikana. Hän ilmeisestikään ei ollut tullut vakuutetuksi siitä asian selittelystä, jonka meidän sosialidemokraattiset valtuutettumme olivat antaneet Tukholmassa. Minä koetin poistaa hänen epäilyksensä, annoin lyhyen katsauksen tapahtumain kulkuun Suomessa Venäjän vallankumouksen jälkeen ja esitin itsenäisyysjulistuksemme edellytykset. Jätin Davidille äskettäin laatimani kirjallisen selostuksen ja sen memorandumin, jonka Kai Donner juuri näinä päivinä oli laatinut sen valtuuskunnan tekemän esityksen yhteydessä, joka koski aseiden saantia ja jääkäripataljoonamme käyttämistä. Toht. David kuunteli tarkkaavasti ja pyysi minua lopuksi antamaan tietoja hänelle tapausten edelleen kehittymisestä. Minä sain sen vaikutelman, että hän ei ainakaan toistaiseksi ollut taipuvainen kannattamaan aktiivista saksalaista politiikkaa Suomen eduksi. Toivoin kuitenkin saaneeni sosialidemokraattisen johtajan myötätuntoiseksi meidän pyrinnöillemme. Valtuuskunnan yllämainittu esitys sisältyi kirjelmään, joka tarkastettiin ja hyväksyttiin eräässä Berliinissä pidetyssä kokouksessa, johon ottivat osaa Castrén, Sario, Donner ja minä. Siinä selostettiin ensin lyhyesti Suomessa vallitsevaa poliittista asemaa, joka valtuuskunnan mielestä oli sellainen, että sen ennemmin täi myöhemmin täytyi johtaa venäläisten vallanpitäjien kanssa kahnauksiin, joita tuskin voitaisiin ratkaista muutoin kuin asevoimalla. »Riippumatta siitä», sanotaan edelleen, »tuleeko tämä syntymään seurauksena Saksan sotatoimista vai niiden yhteydessä taikka enenevän anarkian johdosta Venäjällä, ovat kaikki puolueet yksimielisiä siitä, että täytyy varustautua kaiken varalta, jotta voitaisiin ajoissa vastustaa sellaista tilannetta. Kaikkien puolueiden myötävaikutuksella organisoidaan Suomessa miliisiä, johon miehistöä kootaan eri kunnissa.» Edelleen huomautetaan, että tältä miliisiltä kokonaan puuttuu aseita. »Valtuuskunta rohkenee senvuoksi kysyä, olisiko mahdollista saada aseita ja ampumavaroja Saksasta Suomen miliisille.» Tarvittaisiin kiväärejä ja konekiväärejä ynnä riittävä määrä ammuksia ja muita sotatarpeita vähintään sadalletuhannelle miehelle. Kuljetusta varten Suomeen tarvitaan saksalaisia aluksia. Kirjelmän jälkimmäisessä osassa selitetään, kuinka välttämätöntä on pitää suomalainen jääkäripataljoona valmiina, jotta se nopeasti voitaisiin lähettää Suomeen suotuisan tilaisuuden tarjoutuessa. Sen pääasiallisena tehtävänä tulisi olemaan miliisin harjoittaminen ja johto. Valtuuskunta tämän nojalla ehdotti, että suomalainen joukko sijoitettaisiin sopivaan paikkaan ja säilytettäisiin eheänä kokonaisuutena, kunnes toimintaan Suomessa voidaan ryhtyä, ja että sen miehistö odotusaikana saisi niin monipuolisen mieskohtaisen koulutuksen kuin mahdollista pätevän saksalaisen johdon alaisena.

Suomen oloja erikoisesti silmälläpitäen, ja että tällöin kelvollisimmat koulutettaisiin upseereiksi ja muut siihen soveltuvat aliupseereiksi. Sellaiset miehistön jäsenet, jotka eivät sovellu edelleen koulutettaviksi, olisi odotusaikana laskettava lomalle siviilitöihin. Tässä suhteessa viitataan joulukuun 18 p:nä 1916 tehtyyn päätökseen. Valtuuskunta huomauttaa että sen ehdotus on sopusoinnussa sen suunnitelman kanssa jota ajateltiin joukkoa perustettaessa. Kirjelmä päättyi seuraavin sanoin:

»Lisättäköön vielä, että suotuisa toiminnan tilaisuus saattaa ilmetä milloin tahansa ja että senvuoksi Suomessa ja joukon keskuudessa on oltava valmiina toimintaan joka hetki. Jos toimintaan on ryhdyttävä ilman saksalaisen sotaväen osanottoa, niin olisi toiminta lähinnä tehtävä riippuvaksi Suomen eduskunta- ja hallituspiirien ilmoituksesta ja ehdotuksesta. Sitä odottaessa katsoo valtuuskunta ehdotustensa toteuttamista Suomen vapautustyön onnellisen suorituksen välttämättömäksi edellytykseksi.»

Alleviivaamiani sanoja tahdon erikseen korostaa, koska ne osoittavat valtuuskunnan käsittäneen, että pataljoona tässä edellytetyssä tapauksessa saatetaan komentaa Suomeen ainoastaan kotimaisten viranomaistemme erikoisesta pyynnöstä. (Varovaisuuden vuoksi käytetään sanontaa »eduskunta- ja hallituspiirien», ei »eduskunnan ja hallituksen».) Kuten tunnettua, tehtiin tällainen valtuuksiin nojautuva pyyntö joulukuussa 1917 ja sitten virallisesti Suomen Berliinin-lähetystön kautta tammikuussa 1918.

Valtuuskunnan kirjelmän jätin ulkoministeri Zimmermannille tämän yksityissihteerin kautta. Kun ministeri itse ei voinut ottaa minua vastaan (hän oli sairaana ja lääkäri oli kieltänyt häntä vastaanottamasta ketään) neuvottiin minua sensijaan kreivi Pourtalésin luokse. Keskustelu, joka minulla oli tämän vanhan herran kanssa kesäkuun 28 p:nä kirjelmän johdosta, osoitti jälleen hänen hidasta käsityskykyänsä. Minulla oli täysi työ saada häntä käsittämään, mistä oikeastaan tässä oli kysymys. Pataljoona sai jo koulutusta, sanoi hän. Mitä se sitten muuta tarvitsee? Eräs Pourtalésin kysymys antoi minulle kuitenkin ajattelemisen aihetta. Se kuului: »Eikö asia ole niin, että teidän sosialidemokraattinne viime aikoina ovat osoittautuneet laimeiksi (lau)?» Mistä lähteistä kreivi sen tiedon oli saanut? Valtuuskunnan kirjelmään ei hänen kysymyksensä voinut pohjautua. Oliko saksalaisilla Suomesta meidän ohitsemme kulkevia tietoja?

Maisteri Donner sai tehtäväkseen toimittaa kappaleen kirjelmää sotaministeriöön ja Castrén taas yleisesikuntaan. Kirjelmän vaikutus tuli ratkaisevaksi Saksan armeijanjohdon toimenpiteille Suomeen nähden. Saatan siinä suhteessa viitata salaneuvos von Hülsenin selostukseen.[83] Von Hülsen huomauttaa siinä erikoisesti Castrénin epäilemättä tuntuvaa osuutta meille suotuisaan ratkaisuun. Minä en ole pätevä arvioimaan, kuinka suuri osuus kullakin henkilöllä siihen oli. Suuri merkitys oli varmaan maisteri Donnerin toiminnalla asian hyväksi ja samoin Hauptzugführer Jernströmin allekirjoittamalla, keskuskomitealle Helsinkiin osoitetulla, Libaussa kesäkuun 30 p:nä päivätyllä ehdotuksella, joka lähetettiin Helsinkiin Gruppenführer von Hertzenin sekä Hilfsgruppenführer Oleniuksen ja Laidin mukana.[84] Kysymys jääkäripataljoonan miehistön kouluttamisesta ohjaajiksi ja joukkueenjohtajiksi ratkaistiin heinäkuun 26 p:na sotaministeriössä Berliinissä pidetyssä neuvottelukokouksessa. Kuinka kysymys aselähetyksestä onnettomalla tavalla kytkettiin yhteen erään ehdotuksen kanssa, joka koski pataljoonan maihinnousua Suomessa saksalaisten sotatoimista riippumatta, on hyvinkin tunnettu.

Oleskellessani Berliinissä tapasin useita jääkäreitämme, jotka olivat siellä lomalla. Vaikutelma, jonka sain joukossa silloin vallitsevasta mielialasta, oli masentava, ja samalla kertaa täytyi minun kokea, että valtuuskunta ei jääkärien keskuudessa nauttinut suurta arvovaltaa. Eräs heistä sanoi minulle suoraan: »Ollakseni rehellinen täytyy minun sanoa, että suomalaisten diplomaattien katsotaan saattavan antaa kättä saksalaisille. Valtuuskunta ei ole tehnyt kylliksi valvoakseen joukon etuja.» Kaiku tästä tyytymättömyydestä meihin diplomaattiparkoihin saapui Tukholmaan, kuten tuonnempana kerron. Libaun oloista lausui kertojani, että ruoka tosiaan on parempaa kuin ennen, mutta kuitenkin riittämätöntä, ja etteivät saksalaiset upseerit ja aliupseerit eivätkä myöskään eräät »zugführerit» ja »gruppenfiihrerit» lainkaan osaa kohdella miehistöä. Oliko tämän lausunnon jälkimmäinen osa oikeudenmukainen? Luultavasti siinä oli paljonkin liioittelua. Ei ole kumma, että mieliala oli hermostuneen ärtyisä pitkän odotuksen jälkeen. Saanee olettaa, että se parani sen jälkeen, kun heinäkuun 26 p:nä tehty päätös oli pantu toimeen.